Istun ja tuijotan junan ikkunasta ulos, toivoen että menneisyyden haamut vilisisi samalla tavalla silmieni ohi kuin maisemat. Mutta ne ei vilise. Ne velloo pääni sisällä jatkuvasti.
Katson ihmisiä ympärilläni, en enää usko kuuluvani ihmisten joukkoon. Mä kuulun ihan omaan kastiin. Mä kuulun hullujen kastiin.
Mä tiedän täysin mitä haluan, mutten tee asian eteen mitään. Musta ei tällähetkellä ole kouluun.
Mun on saatava itseni kuntoon, että pääsisin elämään "normaalia" elämää.
Menneisyyden aaveet
Menneisyyden aaveiden matkaan kun lähtee ei ole paluuta elämään takaisin. Kaikki muistuttaa siitä että elämä on vain kärsimystä. Takaumat nimittäin painaa. Eräs asukas sai noin viikko sitten musta kaivettua muistoja esiin. Mun luottamus on petetty lapsena niin monesti ja niin pahasti ettei sitä välttämättä koskaan tulla paikkaamaan. Mua on revitty hiuksista, mulle on raivottu asioista joihin olisin (ehkä?) voinut vaikuttaa tai sitten en. Muistan nyt kun äitini jätti mut joka toinen viikonloppu isälleni, koin että hän hylkäsi mut. Itkin ja itkin. Aloin jo pelätä joka toista viikonloppua, olinhan enemmän äidin kanssa kuin isäni. Isäni raivosi mulle usein, haukkui prisessaksi. Vielä tänä päivänäkin kavahdan sitä nimeä. Sitten eräänä päivänä kun olin 6 vuotias, olin p...
Kommentit
Lähetä kommentti