Istun ja tuijotan junan ikkunasta ulos, toivoen että menneisyyden haamut vilisisi samalla tavalla silmieni ohi kuin maisemat. Mutta ne ei vilise. Ne velloo pääni sisällä jatkuvasti.
Katson ihmisiä ympärilläni, en enää usko kuuluvani ihmisten joukkoon. Mä kuulun ihan omaan kastiin. Mä kuulun hullujen kastiin.
Mä tiedän täysin mitä haluan, mutten tee asian eteen mitään. Musta ei tällähetkellä ole kouluun.
Mun on saatava itseni kuntoon, että pääsisin elämään "normaalia" elämää.
auta mua
Auta mua.. Jos istuisin yksin nurkassa, itkien maailmani kauheutta, auttaisitko minua? Istuisitko viereeni, laittaisit käden olalleni ja sanoisit ei mitään hätää? Jos itkuni ei siitä laantuisi, ottaisitko ja halaisit minua? Antaisitko minun ymmärtää, että välität? Ja välittäisitkö oikeasti? Etkä vain sanoisi niin? Jos pistäisin vastaan, halaisitko silti? Vaikka kieltäisin? Jos huudan sinulle, ethän mene rikki ja lähde pois? Tuskani haluaa minun olevan yksin. Ja minä tottelen sitä, vaikken halua. Pysyisitkö, silti vierelläni, et jättäisi yksin hädän hetkellä? Mä pelkään kosketusta, mutta samalla... kaipaan sitä. Auta mua. Mä en selviäkään yksin. Olisitko niin kiltti ja auttaisit mua?
Kommentit
Lähetä kommentti