Istun ja tuijotan junan ikkunasta ulos, toivoen että menneisyyden haamut vilisisi samalla tavalla silmieni ohi kuin maisemat. Mutta ne ei vilise. Ne velloo pääni sisällä jatkuvasti.
Katson ihmisiä ympärilläni, en enää usko kuuluvani ihmisten joukkoon. Mä kuulun ihan omaan kastiin. Mä kuulun hullujen kastiin.
Mä tiedän täysin mitä haluan, mutten tee asian eteen mitään. Musta ei tällähetkellä ole kouluun.
Mun on saatava itseni kuntoon, että pääsisin elämään "normaalia" elämää.
12.4.2018 osa 2
Miten mä voin pelastaa muut, jos en voi pelastaa edes itseäni..? Mä en usko että mulle on paikkaa täällä maanpäällä. Siispä mun pitää lentää luokse enkeleiden. Mä mietin vain eilistä. Kuinka ärsyyntynyt ja vihainen olin. Olin äärimmäisen katkera kaikesta mitä on tapahtunut. Tänään olen ahdistunut ja masentunut. Hyvä että jaksan nousta ylös sängystä. Mieluusti makaisin sängyssä koko päivän ja nousisin vain käymään tupakalla. Jos sitäkään. Tuntuu että ohjaajat inhoaa mua. Nyt mystisesti yrittävät saada mua puhumaan, turhaan. Anteeksi mutta mun on vaan pakko saada padottua tämä tuska sisälleni, pakko rakentaa uutta muuria. Mietin monia asioita, miksi mut halutaan kuntouttaa? Enhän mä tule muuttumaan.. Varmaan siksi että saavat maineensa pidetty...
Kommentit
Lähetä kommentti