Hulluuden symbolit

Mä epäilen kaikkia. Ne haluaa auttaa, muttei laihdutuksessa. Muutin maanantaina kuntoutusyksikköön. En voi mitään, mutta syömishäiriö nostaa taas päätään. Tai nosti jo. Tavoitteenani on taas laihtua. Ja saada paino alipainon puolelle. Ajatukset kiertää kehää, olo on äärimmäisen epätodellinen. Elän taas mieleni metsässä. Täällä on ehkä(?) helpompi olla. Näen kaiken usvan takaa, mikä voisi palauttaa mut todellisuuteen..? Haluaisin enkelin siivet, muttei ne vaan mun selkääni sovi. Mielessäni, mä uppoan pimeään, hyytävän kylmään veteen, unohdan kaiken tärkeän. Ai niin, mikä on enää tärkeää? Eipä mikään ole pysyvää ja tärkeää. Vajoan pohjaan järven, en pääse enää ylös, enkä välttämättä enää haluakaan ylös täältä. Miten ihminen voi olla näin epäileväinen? Joku päässäni hokee kokoajan että olen vaarassa, mutta kuka on se uhka? En saa katsoa ketään silmiin, Varoittelija sanoo että ne repii silmämme irti jos erehdymme silmiin katsomaan. Katso silmiini ja kysy totuus, mä katsettas välttelen,

Montako kertaa ihmisen pitää sanoa että haluaa kuolla, niin että se menee perille? Oon sanonut sen niin monta kertaa ettei se lause enää mitään merkitse. Kukaan ei ymmärrä tätä halua kadota elävien kirjoista. Kukaan ei ymmärrä tätä vellovaa pahaa sisälläni. Se virtaa suonissani se vei jokaisen terveen solun kehostani. Mikä olen nyt? Kasa eri diagnooseja, kasa sairautta. Ei ole jäljellä mitään tervettä. Kaikki on sairauden saastuttamaa...

Mä näen ihmisiä joka paikassa. Mutta silti olen yksin. Tuntuu kuin eläisin aavemaailmassa. Oon autossa fyysisesti mutta psyykkisesti en tiedä missä olen. Aavemaailmani musta. Ei edes harmaa... Ahdistuksen hallinta keinot eivät toimi. Pitääkö turvautua vanhaan ja tuttuun?

Mä luovutan. Päivämäärä on päätetty. Loppu lähestyy. Nyt mua ei kukaan pelasta. Mä haluan siivet, puhtaan valkoiset joilla voisin lentää pois täältä.  Mä haluan lentää.

Tuijotan tietokoneen näppäimistöä. Voiko tätä oloa enää edes sanoin kuvailla? En oikein usko. Täydellinen helvetti pääni sisällä. Pelokas huutaa että jos katson jotakuta silmiin, ne lukee meidän ajatukset ja sen jälkeen ne repii silmämme irti. Mä pelkään ihmisiä, ihan jokaista vastaan tulijaa. Mä en pysty liikkua huoneestani täällä osastolla muualle kuin tupakalle. Pelkään liikaa muita. Huonekaverini on mulle entuudestaan tuttu, en pelkää häntä niin paljoa. Uskon kuitenkin että hän aikoo tappaa meidät. Mä rukoilen Jumalia ottamaan meidät luokseen. Emme vaan enää kykene elämään. Olen vaan niin väsynyt tähän jatkuvaan pelkoon, jatkuvaan pahaan oloon. Saanko huutaa? Huudan mielessäni apua, turhaan. Eihän kukaan kuule mieleni sisäistä huutoa, eikä kukaan näe silmistäni vaiennettua huutoa, nieltyjä kyyneleitä. En anna kenenkään katsoa mua silmiin. En saa päästää ketään lähelleni. Sielun sirpaleet rupeaa murenemaan. Niitä ei voi enää korjata, mieleni särkee sirpaleita pienen pieni

Yritän parhaani mukaan saada itseltäni hengen pois. Ja toivon etten enää ikinä heräisi aamulla. Taas mä heräsin, Teholta. Yritin tappaa itseni jälleen kerran. Miksi en vaan onnistu...?

Aikani on lähes täynnä. Viimeinen sivu tästä elämästä lähestyy. Kaikki tarvittava on tehty. Nyt ei tarvitse muuta kuin hankkia lääkkeet kasaan. Mä luovuin koiristani, nyt olen vapaa kuolemaan. Mä en ole ikinä ollut näin hajalla. Tuntuu että samapa tuo, ei mun hengenvedoilla ole enää merkitystä. Mä lähden enkeleiden kanssa lentämään. Muutun tuuleksi. Siirryn ajasta ikuisuuteen. Huomenna katkeaa ajan ja paikan kahleet. Olen valmis tekemään lopullisen päätöksen. Saattamaan itseni hautaan. Tämä on loppuni. Olen valmis tekemään kaikkeni että pääsen kuoleman hellään huomaan. Huomenna alkakoon taistelu, minä vastaan hoitavataho. Mä olen valmis kuolemaan. Mä teen kaikkeni että pääsen huomenna hautaani.

Mieleni sirpaleina. Tunteet pitäisi haudata syvälle maan uumeniin. Mun pitäisi olla kivi. Yhtä kylmä ja tunteeton. Miksen onnistu?? Miksi mä meen tunteiden mukaan? Mun pitää kovettaa sisimpäni. Kovan ulkokuoren alla on kuitenkin se pieni lapsi joka kaipaa läheisyyttä, ja jotakuta vahvempaa kuin hän itse. Jotakuta joka suojelee pahalta, ja näyttäisi ettei paha ole niin vahva kuin mitä se väittää olevansa. Mun viimeinen syy elää katoaa elämästäni pian. Se mihin panostin 110%, se jonka vuoksi nousin aamuisin sängystä ylös. Mä en kestä enää itseäni, tämä on viimeinen niitti. Sitten kuolema korjatkoon minut pois. Päivä on päätetty ja tapa on selvillä. Mä tanssin elämän ja kuoleman rajalla. Yksikin virhe askel niin kuolema vie mut pois. Päästää mut vapaaksi. Sieluni kaipaa jo vapautta. Kyyneleitä ei enää edes silmistäni valu, olen liian turta. Pato sisälläni ei taida murtua. Muuraan sitä vaan vahvemmaksi, etten romahda. Mulla on täällä osastolla hoitosopimus jossa lupasin etten viiltele,