Hulluuden symbolit

Mä haluan tappaa meidät. Mä en kestä enempää. Kamala kaaos pään sisällä ja kaikki hokee kuinka mun pitäis kuolla. Mulle riittää. Mä tapan itseni. Suunnitelmia, suunnitelmien perään. Kyllä mä vielä joku kaunis päivä pääsen haudan lepoon.  Olen henkisesti ahdistettuna nurkkaan. Mä en jaksa toimia enää sätkynukkena. Teen niinkuin päästä käsketään. Anteeksi. Musta ei ole enää vastustamaan näitä komentoja. Tämä taitaa koitua kohtalokseni..  En ole läsnä tässä maailmassa. Parempi niin. Mä en halua olla tässä maailmassa, haluan pois. Päästäkää mut pois! 

Tämä on sota, jota ei oikeasti olekaan olemassa. Tämä sota ei ole tässä maailmassa. Tämä sota tapahtuu mielessäni.  Huudan niille. Ne huutaa takaisin. Ne sanoo vihaavansa elämää ja sitä että ovat osiani. Hiljenen.  Ne alkavat nauramaan että saivat minut sanattomaksi. Nostan pääni ja huudan etten haluaisi niiden olevan osiani. Nyt on minun vuoro nauraa, mutten naura, sillä tässä ei ole mitään hauskaa. Huudan niille että haluaisin tappaa niistä joka ainoan. Ainut joka meitä yhdistää on viha. Minä vihaan niitä, ne vihaavat minua. Haluamme toisistamme eroon.   Se on kuin nyrkin isku takaraivoon. Todellisuus hämärtyy ja vaivun takaisin mustaan usvaan. Ja niin katosin tästä maailmasta. Olen omassa universumissani. Täällä haluaisin viettää loppu elämäni. En kestä tätä mielessäni käytyä sotaa. 

Joulu meni ihan hyvin. Sain olla kotona. Mutta nyt. Miksi kaikki palautuu aina lähtöruutuun? Taas eilen tuli raavittua. Miksi aina näin?  Anna ja Krista seuraa mua. Ne yrittää suojella mua. Miten harhat voi suojella?  Istun tunteettomana ja tuijotan puhelimen ruutua. Sisälläni on sota menossa. Joku itkee, joku räyhää, joku valittaa kuinka meidän olisi parempi olla haudassa. En jaksa noteerata niitä. Mutta kun en noteeraa niitä, alkaa ahdistus nostamaan käsiään kurkulleni. Miten mun pitäis olla? Jos noteraan niitä ahdistun ja jos en noteeraa, ahdistun. Aivan sama. En vain jaksa.  Tänään olisi terapia. Eih.. En jaksaisi nyt millään. Haluan vaan maata ja tuijottaa kännykän näyttöä tai seinää. En halua puhua enää kenellekkään. Helpompi olla hiljaa. On ihan tarpeeksi kestettävää tuolla pääni sisällä..

Anna, josta eilen kerroin, seuraa mua kokoajan. Hän kieltää nukkumasta koska pelkää pimeää. Anna ei ole paha. Ei todellakaan. Hän on vain ujo, myöskin arka. Pelkää uusia asioita. Ja pimeää.  Persoonat/osat riehuu. Luin juuri viestiketjun joka kävin kaverini kanssa. En muista että olisin ne viestit kirjoittanut. Kiitos kuuluu taas osalle nro. 3  Siitä tiedän että kolmonen on ollut paikalla, koska tärisin kokoajan. Nyt alkaa olo jo rauhoittumaan. Ja ahdistus palasi puolta voimakkaampana. 

Meitä on taas yksi lisää. Hän ei ole osa minua. Hän on ääni/hahmo. Hän on 7-vuotias pikku tyttö. Nimeltään Anna. Anna seuraa minua piiloutuu aina taakseni, hän hakee turvaa minusta. Anna on kiltti ja ujo, aluksi hän liikkui varjoissa ja ei halunnut minun puhuvan hänestä. Mutta nyt hän uskaltautui kertomaan olemassa olostaan. Annalla on päällään vaaleanpunainen kukkamekko päällään, joka on riekaleina helmoista. Anna pelkää Kallea, koska Kalle on hakannut Annaa monta kertaa.  Mä en tunne mitään. Tunteet on jälleen kerran jäässä. Mikään ei tunnu todelliselta. Leijun ilmassa, käteni pienenee, ajatukset kaikkoavat. Miksi taas näin..? En jaksaisi enää tätä helvettiä. Miksi sama helvetti toistuu päivästä toiseen?  Odotan kuolemaa. Se tulee olemaan elämäni kohokohta. 

Joku vainoaa mua. Se liikkuu varjoissa. Ei halua tulla nähdyksi. Se joku asuu mielessäni. Se ei halua että puhun siitä. Joudun vaikenemaan. Ehkä ikuisesti.  Aivoni ei jaksa rekisteröidä ympäristöä millään tavalla. Kaikki menee ohi mitä täällä tapahtuu.  En enää ymmärrä muistiani. Unohdin juuri miten puhutaan. Vai muistanko mutta ääntä ei vaan tule? Jaahas, taisi juuri puhekyky haihtua tuhkana tuuleen.  Toivon etten enää herää aamulla. Haluan vaan niin helvetisti kuolla. En vaan kestä enää tätä samaa helvettiä päivästä toiseen. On vaan niin helvetin paha olla, etten kestä enää.  Olin kolme ja puoli päivää syömättä koska äänet ei antanut lupaa syödä. Sain tänään nuudeleita syötyä. Sekin kyllä oli työn ja tuskan takana,  ja nyt helvetinmoista haukkumista saan kuunnella varmaan koko yön.  Uppoan syvemmälle mieleni syövereihin.  Löydänkö sittenkään tietä ylös täältä? En varmaan ole koskaan ollut näin syvällä mieleni uumenissa.  Yritän hukuttaa Niiden äänet musiikin sekaan, onnistumatta.  As

Ahdistus, koska pääsen siitä eroon?  Kolmas päivä syömättä. Ei ainakaan helpota oloa. Mutta minkäs teet kun mieli ei anna lupaa syödä. Keho-ahdistus on sen verran voimakasta.  Mä en jaksa. Enkä välttämättä halua jaksaa. Persoonat/osat rähisee toisilleen ja mulle. On todella vaikea pysyä tässä maailmassa. Rinnakkainen ulottuvuus kutsuu mua sinne. Pitäisikö vastata kutsuun? Ja kadota sinne?  En ole enää kuin puoliksi läsnä. Tiedän mitä tapahtuu mutten ymmärrä mitään. Kaikki tuntuu epätodelliselta. Mä olen harha, tämä maailma on harha. Mä kuvittelen nämä ihmiset ja tämän paikan.  Halu viiltää on pilvissä. No oikeestaan korkeammalla. Jos mulla olisi mun rakas terä, olisin niin onnellinen. Haluan vaan satuttaa itseäni, niin pahasti kuin vain  mahdollista. En ymmärrä mitä pahaa viiltelyssä on? No okei, onhan se sinänsä paha tapa, mutta silti? Eikö jokaisella ole oikeus tehdä itselleen mitä haluaa?  Miks istun täällä muiden nähtävillä? Miksi mä elän? Ai niin, olen elossa mutten elä.. Pitäiskö

Olen elossa, mutten elä.  Teen kuolemaa, niin psyykkisesti. Sisälläni on kamala kaaos. Kaikki osat haluaa äänensä kuuluviin. Mutta koska jokainen huutaa, niin lamaannun täysin. En kykene reagoimaan niihin.  Huudan itsekin pääni sisällä,  Olkaa kaikki hiljaa!!   Siihen saan kommentin Mikä sinä olet meitä komentelemaan?! Hiljenen ja annan niiden huutaa.  Mieleni on umpisolmussa. En kykene ajattelemaan.  Hitaasti, mutta varmasti, vaivun pois todellisuudesta. Oma maailma, jossa kukaan ei saa minuun yhteyttä.  Syömisongelmat alkoi taas eilen, niin vahvempina, olen juonut tänään 4 kuppia kahvia. Sillä pitäisi elää. Eräs osistani käskee olla syömättä. Se haluaa laihtua ja samalla näännyttää meidät hengiltä. 

Pelko ottaa valtaa. Istun yksin, sängyn nurkassa, tunnen että täällä on joku. En näe ketään, en kuule mitään mutta aistin jonkun läsnä olon. Se joku seisoo edessäni. Yrittää viestiä jotakin, mutten tiedä mitä. Tunnen kuinka ahdistus vääntelehtii sisälläni, lietsoen paniikkia päällä, herran jumala, mun on päästävä täältä huoneesta! Mutta osat/persoonat kieltää. Olen täysin niiden käskyjen alla. En saa liikkua huoneestani muualle kuin tupakalle.  Järkeni rippeet on kadonnut. Voisiko joku kertoa mikä on totta ja mikä ei?  Nyt näin sen ääriviivat joka täällä huoneessa on. Siinä se on. Suoraan edessäni. Kun katsoin uudestaan se katosi. Mutta nyt olen varma että täällä on joku.  Mikään ei ole totta. Ympäristö ja minä, yhtä epätodellisia.  Pitääkö kuitenkin uhmata osiani ja käydä sanomassa hoitajalle...? Auttaako sekään?  Olo alkaa muuttumaan sietämättömäksi. En kohta pysty olla paikoillani. Ahdistus muuttuu äärimmäiseen mittakaavaan. 

Milloin tämä kierre loppuu?  Osastolla yhtä kamala olo kuin kotona. Korjailen kulisseja. Olen oppinut pitämään kaiken sisälläni. En osaa olla esittämättä. Hymyilen mutta olen hiljaisempi kuin yleensä. Sen verran kerron todellisesta olostani. En halua puhua hoitajille. En kenellekkään. Yksin olokaan ei tunnu hyvältä. Mikäpä tuntuisi?  Ajatukseni ovat umpisolmussa. Päässäni ei liiku mitään järkevää. Aivot ei jaksa pyörittää yhtään mitään.  Kuulen osieni keskustelun ja haukkumiset. Ne haluaa mut äkkiä pois täältä, jotta voimme jatkaa viiltelyä. Ne haukkuu mua surkeaksi, säälittäväksi ja idiootiksi. Ja miksi? Koska en uskonut niitä ja tulin takaisin osastolle.  Kaukana siltä reitiltä  Jolle lähdettiin valo silmissä  Joku muutti sen  Vaikka nään mitä teen juoksen taas tanssien miinakentälle  Apulanta - Pala siitä

Olen osastolla. Taas.. Pärjäsin kotona 2viikkoa.  Ajatukset on jumissa. En kykene ajattelemaan mitään järkevää. Miksi tulin tänne? Olisi pitänyt sinnitellä tiistaihin, mutta ei, olen liian heikkoilla nyt.  En jaksa, en pysty, en halua enää elää. Olisi pitänyt uskoa osiani ja jättää tulematta tänne. Mutta olisin varmasti taas tänään viiltänyt. Ja mitä päässäni puhutaan, olisi pitänyt viiltää luu näkyviin. 

Terät huhuilee. Olo on kamala. Ahdistus pahenee. Kulissit sortuu. Värikäs maailmani menettää väriensä rippeet. Tilalle tulee mustaa. Enää ei ole edes harmaata. Kaikki tasaisen mustaa.  Mä katson tätä maailmaa mustan usvan takaa. Katson kuinka kaikki positiivisuus ja ilo kuolee. Masennus ja ahdistus kasvaa. Ne valtaa mieleni. Silti yritän pitää  kaiken piilossa. Väännän suupieleni väkisin hymyyn. Silmieni katse kertoo totuuden. Mutta kukaan ei kiinnitä silmiini huomiota.  Ne suunnittelee seuraavaa viiltoa. Taas käsi täyteen tikattavia haavoja. Ei, pahempia. Ne haluaa nähdä luuta. Pelko valtaa mieleni. Kohta olen varmasti tulehtuneiden haavojen takia päivystyksessä.  Taistelen itseni kanssa, lähdenkö päivystykseen vai en?  Päästäni sanotaan että ei, järkeni sanoo kyllä. Elän minuutin kerrallaan. Hengittäminen on työlästä. Kaikki on mahdotonta. En pysty kuin makaamaan. Onneksi saan edes kirjoitettua. Tämäkin postaus oli työn ja tuskan takana. 

Ahdistus maksimitasossa. Pelkään mitä teen tänä iltana. Ahdistus + pelko yöstä =  viiltely.  Mä hajoan pieniksi paloiksi. Toivottomuus ottaa valtaa. Kulissit hajoaa. Yritän viimeisillä voimillani pysyä kasassa. Turhaan. Mieleni pirstaloituu. Katoan kohta. Läsnä oleminen on mahdotonta. Kaikki on epätodellista. En ole todellinen. Ympäristö on epätodellinen. Ajatukset ei ole todellisia. Mikä on todellista? Ei mikään.  Sormeani on kihelmöinyt jo useamman tunnin. Välillä se on ollut tunnoton.   Menikö eilinen viilto liian syvälle?  Keskustelen osieni kanssa. Pyydän niiltä lupaa mennä takaisin osastolle. Me ei voida jatkaa näin. Myrsky iski mieleeni. Ne haluaa jatkaa näin. Mutta jos ajattelen itse järjellä ja toimisin järkevästi, mä lähtisin päivystykseen. Tähän on tultava loppu. Mä EN voi jatkaa näin. Mutta, kuulen heti uhkauksia. Ne aikoo viedä mut hautaan jos menen osastolle. Pelko niitä kohtaan kasvaa. En uskalla. Mä en pysty mennä. Vaikka se olisi parempi.  Taistelen paniikkikohtausta v

Terät sai tahtonsa läpi. Käsi viilletty uuteen uskoon. Ahdistus helpotti, kävin ottamassa nukahtamiseen lääkkeen. Mun on saatava ahdistukseen tarvittava, mä en kestä muuten enempää.  Olin jo melkein paniikkikohtauksen kourissa, mutta sain rauhotettua itseni. Mutta se ahdistus mikä jäi, antoi terilleni vallan. Tiedättekö sen tunteen kun terät kutsuu sua? Entä se tunne kun ihosi, rasvakudoksesi kutsuu terää, ja samalla huutaa että "viillä, viillä, VIILLÄ!!" Kuulostaa varmasti hullulta, mutta mä elän noiden kanssa joka helvetin päivä. Sama show toistuu joka päivä, joka ilta terien kutsu voimistuu, ihoni kiljuu joka ilta kovempaa. Heh... Mä taidan kuolla tähän, vielä joku päivä..  Osani hiljenivät. Pääni sisäinen meteli hiljeni. Miksi? Koska viilsin. Ne jotka vastustavat viiltelyä, pettyivät. Ja ne jotka haluavat/pakottavat viiltelemään, rauhoittuivat. 

Mä. En. Kestä. Olla. Kotona.  Haluan pois täältä. Yö on tulossa. Terät huhuilee ja anelee että käytän niitä. Pelkään, että voitanko sittenkään tätä taistelua.  Terä on kädessäni. Painan sitä ihoani vasten. Vedän sitä hiljaa ja tunnen kuinka veri alkaa valumaan. Se on lämmintä, tunnen kuinka paha sisälläni valuu veren mukana pois. Kiitän terää, se on paras ystäväni ja puhun sille kuin ihmiselle. Ai, miten niin olen outo?  Vaikutus kestää huimat 15 sekuntia. Sitten tarve viiltää on kaksin kertainen. Ja sama kaava toistuu uudelleen ja uudelleen.  Kävin tuon tutun kaavan läpi mielessäni. Nyt istun sängylläni, terä edessäni. Haluanko tätä todella? Terä vastaa "haluat". Epäröin. Haluanko raadella käteni uuteen uskoon? Osat päässäni tappelee että tartummeko terään vai emme. Meteli alkaa käydä sietämättömäksi. Ja niin minä tartuin terään.  Pyörittelin terää kädessäni, ja laitoin sen pois kuiskaten sille ei tänään.

Hih.. Mulla on ihan uskomattoman paha olla.. Silti mä peitän sen. Terät huutelee mulle. Anelevat että käyttäisin niitä. Yritän olla kiusausta vahvempi. Pelkään taas yötä. Viimeyön aikaan saannoksista näkyy rasvakudos. Ja yksi vuotaa vieläkin. Olisi pitänyt kertoa ja käydä hakemassa tikkejä(taas). Mutten sanonut, enkä hakenut tikkejä. Odotan että milloin ne tulehtuu. Odotan että milloin mun pitää lähteä tulehduksen takia päivystykseen.  Maailmani muuttuu päivä päivältä synkemmäksi. Kuin aurinko olisi sammunut. On vain kylmää ja pimeää. Värikäs maailmani on nyt vain musta ja harmaa. Kaikki kauniit värit haihtuu savuna tuuleen, jäljelle jää synkkä musta todellisuus. Valo katoaa. Pimeys astuu valtaan. Valo on poissa. Jäljellä enää valon vastakohta, pimeys. Pimeys vahvistuu, se voittaa, koska se on jo kuin lihaa ja verta.  Tämä pimeys on se joka valtaa mieleni. Se pyyhkii kaikki hyvät muistot pois, täyttää niiden aukot mustalla. Tämä musta on muistissani aukko, en muista niiden kohdalla mit

Miksi kaikki palaa lähtöruutuun? Heti kun pääsin osastolta, niin olo paheni. Äänet päässäni käskee viillellä. En halua viiltää, mutta kun ääni päässä käskee niin uskoa pitää.. En uskalla vastustaa niitä. Jos vastustan niitä, niin ne ottaa valtaansa, ja sitten tulee pahempaa jälkeä.  Tunteet on kuolleet. Tuntuu kuin olisin kuollut. En tunne mitään, en ajattele mitään. Elän harha-maailmassa. En ole olemassa. Tai no, olen (varmaan) mutta vain varjo entisestä.