Nimetön

Ahdistus maksimitasossa. Pelkään mitä teen tänä iltana. Ahdistus + pelko yöstä =  viiltely. 

Mä hajoan pieniksi paloiksi. Toivottomuus ottaa valtaa. Kulissit hajoaa. Yritän viimeisillä voimillani pysyä kasassa. Turhaan. Mieleni pirstaloituu. Katoan kohta. Läsnä oleminen on mahdotonta. Kaikki on epätodellista. En ole todellinen. Ympäristö on epätodellinen. Ajatukset ei ole todellisia. Mikä on todellista? Ei mikään. 

Sormeani on kihelmöinyt jo useamman tunnin. Välillä se on ollut tunnoton.  Menikö eilinen viilto liian syvälle? 

Keskustelen osieni kanssa. Pyydän niiltä lupaa mennä takaisin osastolle. Me ei voida jatkaa näin. Myrsky iski mieleeni. Ne haluaa jatkaa näin. Mutta jos ajattelen itse järjellä ja toimisin järkevästi, mä lähtisin päivystykseen. Tähän on tultava loppu. Mä EN voi jatkaa näin. Mutta, kuulen heti uhkauksia. Ne aikoo viedä mut hautaan jos menen osastolle. Pelko niitä kohtaan kasvaa. En uskalla. Mä en pysty mennä. Vaikka se olisi parempi. 

Taistelen paniikkikohtausta vastaan.  Lihakset jännittyy. Hengitys on vaikeaa. Pelkään menettäväni viimeiset järjen rippeet. Ja jos menetän järkeni, tämä riistäytyy käsistä. Ai niin, tämä on jo riistäytynyt. 

Haluan pois kotoa. Haluasin juosta ovesta ulos ja juosta niin kauaksi kuin vain mahdollista. Haluan kadota kuin tuhka tuuleen. Haihtua. Häipyä. Lakata olemasta.