Hulluuden symbolit

Ihmeiden aika ei ole ohi. Annoin erään hoitajan hieroa itseäni. Olen koko ikäni kammonnut sitä että joku koskee niskaani/ hartioihini. Mutta se ei tuntunutkaan alkujännityksen jälkeen niin kamalalta. Ehkä mun olisi aika herätä ja ymmärtää ettei nämä hoitajat ole pahantahtoisia, vaan haluavat auttaa.  Elämässäni alkaa uusi vaihe. 1.2 muutan asumaan kuntoutuskotiin. Vihdoin ja viimein saan heittää hyvästit osastolle. Voi kyllä olla että joudun tänne palaamaan mutten toivottavasti näin pitkäksi aikaa. Olen ollut nyt 6 viikkoa täällä, vaikka puhuttiin lyhyestä osasto-jaksosta. Nooh, tämä oli tarpeen. Ehkä nyt en enää pelkää/epäile ihmisiä niin paljon.  Eli paranoidiset ajatukset on alkaneet hellittää.  Vaikka se Tampereelle muutto meni metsään niin keväällä uusi haku sinne. Jospa sitten olisin siinä kunnossa että pärjään siellä. 

Suunnitelmat murtuu, mahdollisuudet valuvat sormieni välistä kuin hiekka. Eilinen oli täys helvetti. Koululta soitettiin. Opiskelupaikan lykkäys syksylle tullaan hyvin suurella todennäköisyydellä hylkäämään. Ahdistus kasvoi ihan valtavaksi, joten purin itseäni ja itkin yli 2tuntia. Hoitaja sanoo että haen huomiota puremalla itseäni. Se oli viimeinen niitti. Haluan äkkiä pois täältä osastolta, täällä mua väitetään huomion hakuiseksi pahan oloni takia. Eikö olla satuttu miettimään että itsensä satuttaminen on mun keino saada olo siedettäväksi? Ja se on myös keino millä olen tähän asti pärjännyt..?  Juttelin tänään psykologin kanssa ja sain sanottua sen minkä olen oppinut. Sanat ei merkitse teon rinnalla mitään. Eli jos sanon että mulla on paha olla, se menee kuuroille korville. Ja jos esim. Puren itseäni ja menen sanomaan siitä mikä on jo tapahtunut, sitten mut yleensä otetaan tosissaan, vaikka yleensä valitetaan että miksen tullut kertomaan. No miksiköhän en?  Pääni sisällä on taas kaao

En. Jaksa. Enää. Yhtään.  Kaaos päässä pahenee. Tunteiden meri myrskyää.  Yritin nukkua ahdistusta pois. Wou, se helpotti jopa puoleksi tunniksi. Nyt olo on vaan pahentunut hitaasti. Hiivimme hitaasti kohti räjähdystä. Pelkään että mitä tästä illasta tulee. Päässäni "tikittää" jälleen kerran.  Hih, tämä taitaa taas koitua kohtalokseni.  Persoonani huutavat että mun pitää edes raapia. Tai purra itseäni. Onko musta enää vastustamaan niitä? Pakka leviää käsiini. Järjen ääneni katoaa, tuntuu että menetän kohta viimeisetkin järkeni rippeet.  En halua puhua, en enää sanakaan. En halua nähdä mitään. En halua kuulla muiden ihmisten ääniä, haluan olla ylhäisessä yksinäisyydessä. Haluan käpertyä viltin alle piiloon pahaa maailmaa ja ahdistusta. Mutta ongelmahan on se etten pysty olla missään ilman tätä ahdistusta. En pääse siitä eroon vaikka mitä tekisin.  Haluan romahtaa polvilleni, huutaa ja itkeä tämän pahan pois. Kaikesta huolimatta mä en tee sitä. Istun sänkyni reunalla, peilityyn

Voiko ahdistus tappaa? Mielessäni pyörii miljoona ja yksi ajatusta, muodostaen epämääräisen möykyn mieleeni joka on täynnä umpisolmuja. Eli ajatus ei kulje. Ja se ahdistaa.  Mikä on todellisuus? Näyttääkö kaikki vieraalta todellisuudessa? Seuraako jokin näkymätön todellisuudessa? Näkyykö todellisuudessa siltä että kaikki olisi usvan peitossa?  Tämä ahdistus repii keuhkoni kohta palasiksi. Todellisuuden tajuni on hämärän peitossa. Missä menee raja, että mikä on totta ja mikä ei?  Voimani on loppu, en jaksaisi esittää että kaikki olisi hyvin, mutta silti teen niin(osan ajasta)  En luota kehenkään. Miksi pitäisi luottaa?  Viillä, viillä, VIILLÄ! Kuuluu pääni sisältä. Yritän neuvotella että en aio viiltää. Ne suostuu siihen sillä ehdolla että raavin. Kompromissi. En viillä vaan raavin.  Krista seuraa mua. Samoin Anna. En ole missään rauhassa, aina joku seuraa mua.

"Vaikka nään mitä teen juoksen taas tanssien miinakentälle" -Apulanta Äänet huutaa, kiljuu, itkee ja nauraa. Taidan seota kohta.  Tuntuu että järkeni rippeet katoaa, hitaasti mutta varmasti..  Krista komentelee ja seuraa, Anna istuu kyljessäni kiinni. Herran jumala, milloin ne jättää mut rauhaan? Emme koskaan. Kuuluu vastaus.  Lisää tarvittavaa diapamia. Jospa se nyt helpottaisi kunnolla.  "Varjokettu. Sun pitää raapia!" Kuuluu Nitan eli osa nro. 7 käsky.  Ei, en halua, haluan vaan olla rauhassa! Jättäkää mut rauhaan!  Nita hymähtää, haluat ilmeisesti että minä otan sinut valtaan? Romahdan mielessäni polvilleni ja alan huutamaan, hyvä on raavin kun menen nukkumaan! Hyvä Varjokettu, niin sitä pitää. Mieleni myrsky nousee, taistelen itseni ja osieni kanssa. Kuka voittaa? Se jää nähtäväksi. Haluan huutaa ja itkeä tämän pahan pois. Itkisin jos osaisin, huutaisin jos kykenisin. Haluan pois. Haluan olla yksin osieni/persoonien kanssa. Tai no, en ole koskaan yksin persoona

Se tunne kun tavallaan ahdistaa, mutta tavallaan ei. Mitä tämä on?  Krista varoittelee, käskee pysyä piilossa. Eli huppu päässä ja hiljaa. "Älä puhu muille, ne voi käyttää puheitasi sinua vastaan" En saa olla näkyvillä. Joudun olla hiljaa, piilossa huppuni alla. Minä kiltisti uskon harhaa ja pysyn "piilossa" muilta.  Krista saa aina tahtonsa läpi. Krista ilmestyy kun olen heikoilla. En halua Kristasta eroon. Krista on suojeliani. 

Alan väsyä tähän taisteluun itseäni vastaan.  Haluan viiltää. Raapia. Purra. Ihan sama mitä kunhan se aiheuttaa kipua.  En jaksa, enkä halua enää hengittää. Haluan kuolla. Kuinka helvetin monta kertaa se pitää sanoa, että se menee perille? Musta ei ole tähän, anteeksi etten pysty elämään.  Kävelen usvassa. Kaikki on epäselvää, utuista. Mikään ei tunnu todelta. Kaikki tuntuu olevan harhaa. Missä olen? Olen eksynyt mieleeni.

Haluan itkeä ja huutaa tämän pahan sisältäni pois! Mutta en osaa, en pysty. Istun hiljaa, aivan rauhassa, vaikutan olevan ihan peilityyni.  Niin, sisäinen myrsky ei näy ulos.  Tämä on kulissien ylläpitoa. Olen rauhallinen, vaikka haluaisin hakata päätäni seinään. Olen hiljaa vaikka haluaisin huutaa ja itkeä. Nauran ja olen ihmisten seurassa vaikka haluaisin vaan itkeä ja olla yksin. Kukaan ei saa tietää. Kenenkään ei tarvitse tietää. En halua enää apua. Emme tarvitse apua. Tämä maailma alkaa hämärtyä. Edessäni on mustan aukon kaltainen alue, tunnen kuinka valun sitä kohti. Kohta todellisuus on vain haave. Haaveita paluusta tämän päivän aikana ei ole. Tuo musta aukko vetää minua lähemmäksi. Nyt olen jo aivan kiinni siinä. Ja nyt KATOSIN. Olen poissa tästä maailmasta. 

Viiltoja! Me halutaan viiltoja! Ja mitkään pintanaarmut ei riitä, niiden pitää olla tosi syviä!!  Wou, taas helvetillinen show menossa. Ne haluaa että viiltäisin. Yritän voittaa niitä kerrankin mutta heikolta näyttää. Huuto voimistuu, pääni halkeaa kohta. Osa niistä itkee ja anelee kuolemaa. Osa raivoaa ja käskee kuolla.  Kuolema, kuolla . Ainoat ajatukseni viiltelyn lisäksi. 

Tyhjä olo.  En tunne mitään.  En haluakaan tuntea mitään.  Olen jäässä sisältäni. Toivon että tuo jää olisi ikijäätä. Ei tarvisisi enää koskaan tuntea mitään.  Päässäni on taas sota menossa. Ne ei puhu vaan niiden ajatukset seilaa mielessäni ristiin rastiin. Omille ajatuksille ei jää tilaa. Kuolemaa ja viiltelyä.  Onko enää muuta olemassa..?  Kehoni tuntuu vieraalta, tää ei ole mun. 

Taas uusi vuosi. Jälleen kiduttu yksi vuosi lisää. Ja toinen helvetillinen vuosi edessä. Pitäisi ehkä uskoa että tämä vuosi voi muuttaa kaiken. Mutta en usko sitä. En usko että mikään muuttuu. Tai varmaan huonompaan suuntaan.  Mä alan väsymään tämän elämän suhteen. Ei tästä tule yhtään mitään. Valun vain syvemmälle mieleni kuiluun. Ajatukset kiertää kehää. Kuolema, kuolema, viiltely, viiltely, kuolema, viiltely...  Loppuuko tämä noidankehä koskaan?  Mietin että opinkohan koskaan elämään..? Tuntuu taas niin vastenmieliseltä hengittää. En halua saatika jaksa enää hengittää.  Mitä sitten kun ei halua enää elää? Mitä sitten teen kun halu kuolla kasvaa liian suureksi?  Miksi mun pitää olla olemassa? Miten voisin vaan lopettaa tämän helvetin?