Kaikki murtuu.

Suunnitelmat murtuu, mahdollisuudet valuvat sormieni välistä kuin hiekka. Eilinen oli täys helvetti. Koululta soitettiin. Opiskelupaikan lykkäys syksylle tullaan hyvin suurella todennäköisyydellä hylkäämään. Ahdistus kasvoi ihan valtavaksi, joten purin itseäni ja itkin yli 2tuntia. Hoitaja sanoo että haen huomiota puremalla itseäni. Se oli viimeinen niitti. Haluan äkkiä pois täältä osastolta, täällä mua väitetään huomion hakuiseksi pahan oloni takia. Eikö olla satuttu miettimään että itsensä satuttaminen on mun keino saada olo siedettäväksi? Ja se on myös keino millä olen tähän asti pärjännyt..? 

Juttelin tänään psykologin kanssa ja sain sanottua sen minkä olen oppinut. Sanat ei merkitse teon rinnalla mitään. Eli jos sanon että mulla on paha olla, se menee kuuroille korville. Ja jos esim. Puren itseäni ja menen sanomaan siitä mikä on jo tapahtunut, sitten mut yleensä otetaan tosissaan, vaikka yleensä valitetaan että miksen tullut kertomaan. No miksiköhän en? 

Pääni sisällä on taas kaaos menossa. Haluan vaan huutaa tän pahan sisältäni pois. Olisikohan persoonani hiljaa jos huutaisin itse?