Hulluuden symbolit

Ja niin minä viitsin. Oloa ei voinut sanoin kuvailla, kaikki oli taas helpomman tuntuista.  Tärisin vain kun oli niin paljon parempi olla.

Voisin vaan maata sängyn pohjalla loppu päivän. Kaikki on vastenmielistä. Hengen ahdistusta. Haluan vaan juosta pakoon tätä todellisuutta. Haluan elää omassa ulottuvuudessa. Haluan huutaa! En halua nähdä enää mitään, tahdon repiä silmät päästäni. Haluan viiltää, oi helvetti kuinka tahdonkin tuntea kipua!  No lähdin kuitenkin lenkille. Ei tuo ahdistus mihinkään katoa.. Koen itseni jälleen kerran toivottomaksi. Ahdistus jätä mua koskaan. Voisin hakata päätäni seinään. Olen säälittävä idiootti vailla elämää. Huomenna olisi taas koulupäivä, ahdistaa helvetisti. En olekaan 3viikkoon ollut siellä.

Pääni sisällä hirveä kaaos. Ajatukset seilaa ristiin rastiin, kaikki vääristyy. Kaikki tuntuu harhalta. Mä en halua enää edes hymyillä. Haluaisin vaan olla yksin. Tuntuu että pääni ylikuormittuu ihmisten seurassa. Haluan huutaa. Itkeä. Nauraa. Kiljua. Haluan raapia itseäni. Lyödä. Viiltää. Tappaa. Haluan olla kuollut. En halua olla elossa. Haluan päästää irti ja pudota lopullisesti. Luopua kaikesta ja antaa kuoleman viedä. Ajatus kuolemasta tuntuu tavallaan... Kauniilta.

Pakkoajatukseni alkavat heräillä. Alan jälleen suunnitella itseni hengiltä ottamista. Ajatus kuolemasta kiehtoo. Ajatus jota en saa pois mielestä. Haluan kuolla..  Vaikka olo on ollut neutraali, tahdon kuolla. Kuolema kiehtoo. Halu viedä itsensä hautaan voimistui. En vain voi itseäni tähän hätään päiviltä ottaa.

Olo on sekava. Pääni sisällä kamala ajatusmyrsky. Itsemurha.. Olisiko siinä ratkaisu? Sorruin taas viiltämään. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvata, kun kaikki ahdistus katosi, hymyilin aidosti. Olo oli sen verran helpompi. Kaipaan sitä kipua, kaipaan sitä tunnetta kun veri valuu. Ajatukseni ottavat minut hengiltä. Tahdon antaa niiden tehdä sen. Tahdon tuhoutua. Totta puhuen, minulla ei ole mitää järkevää sanottavaa.

Mä katoan. Haihdun vaan omaan maailmaan. Ahdistaa niin että päässä heittää. Takaumia. Elän niitä uudelleen ja uudelleen. Ne valtaavat mieleni vähän väliä. Levottomuutta. En halua ahdistuksen takia olla paikallani. En tiedä missä olisin. Haluan ulos. Sisällä seinät kaatuu päälle ja vääristynyt maailmani pääsee valloilleen. Mittasuhteet vääristyy. Maailmani on vääristynyt, mieleni häiriintynyt. Nauran asioille joille ei pitäisi, nauran asioille jotka normaalisti saa ihmisen surulliseksi. Olen sairas.

Osastolta päästy. Tuntuu että kaikki alkaa kallistumaan samoihin kaavoihin. Kaikki palaa ennalleen. Mä en osaa muuttaa tätä. Mutta nyt, nostan naamion kasvoilleni, lopullisesti. Särkynyt illuusio on kohta taas ehjä. Feikki hymy huulilla, kaikki on taas ennallaan, näitä kulisseja ei helpolla kaadeta. Ne nousee aina uudelleen. Tunnen kuinka pimeä nousee. Varjot hiipivät minua, pimeyden mahti on suurempi kuin mitä ihminen voi ymmärtää. Sihinää korvan juuressa, älä nosta katsettasi ja tuijota pimeyden herraa silmiin. En uskalla uhmata pimeyden olennon käskyä. Pimeyden herra on tyytyväinen, palasin hänen luokseen, emme pääse toisistamme eroon. Hän haluaa pitää minut, mutta minä en häntä. Haluan vaan olla vapaa. Vapaa pimeydeltä. Olen vankina. Pimeyden herran eli ahdistuksen vankina. Miksen löydä maailmaani värejä? Miksen osaa elää? Toiveeni on kuolema. Haaveeni on kuolla. Elämä ei tunnu olevan minua varten.

Osastolla viikonloppuna sulku. Olisin mennyt niin paljon mielummin toiselle osastolle maanantaihin asti. Täällä pk:lla kaikki palaa kuitenkin entiselleen.. Ahdistus ottaa vallan, keuhkoni alkoivat jo painumaan kasaan. Tästä ei hyvää seuraa. Osastolla ei niinkään ole ahdistanut. Olo on ollut epätodellinen. Seinät liikkuivat ja esineet leijuivat. Nyt, mikään ei liiku. Kaikki on paikallaan. Halu kuolla ei ole kadonnut minnekkään. Päin vastoin, se voimistuu. Todellisuus on hämärän peitossa. Kuulen kuinka kissa kehrää vieressäni, mutta se tuntuu tavallaan kaukaiselta. Missä olen? Olenko katoamassa toiseen universumin suojiin jälleen kerran? Olenko tällä kertaa jäämässä sinne lopullisesti?

Kaikki alkaa selkiintymään, mieleni ei ole enää niin solmussa, hetken helpotus ei kuitenkaan kestä kauaa.. Ajatukset ovat selkeitä mutta eivät hyviä. Alan kasaamaan illuusioni palasia, luomaan sitä uudestaan. En osaa elää ilman sitä. Nostan maskin jälleen kasvoilleni, ja katoan maskini taakse, siellä olen turvassa.  En osaa elää, osaan vain odottaa kuolemaa. Toiveena on kuolema, ei elämä. Haluanko muuttaa sitä? Siinäpä ongelma. Demonini sihisevät korvaani, kuole! Sinun täytyy kuolla kaikesta huolimatta, mikään ei muutu, lupaamme sen..

Ja niin illuusioni iskettiin säpäleiksi. Tuhansia sirpaleita siellä täällä, istun sirpaleiden keskellä, vailla illuusion turvaa. Kulissit romahtivat päälle. En ole enää minkään suojassa. Naamion poistin kasvoiltani, paljastin maailmalle pimeän todellisuuden. En ole kunnossa, neonketulla ei ole kaikki hyvin. Pääsen osastolle. Mieleni on riekaleina, illuusioni on jo palasina.. Haluan huutaa, itkeä, panikoida, nauraa ja kirkua. Olo enteilee ahdistuskohtausta. Olo on taas aivan kamala. Saatan alkaa yks kaks hihitelemään ja sitten taas itkeä. En enää hallitse itseäni. Mieleni on taas sekava. Ajatuksiltaan en kykene hengittämään. Musta maailmani ei löydä värejä. Kaikki on tasaisen mustaa, valoa ei löydy mistään. Edes mieleni häkin kaltereiden välistä tule valoa. Kaikki on mustaa. Synnkän ja karmivan mustaa .

En enää haluan pitää silmiäni auki, en vain halua nähdä mitään, kaikki satuttaa liikaa. Kuulen taas omiani, tunnen myös. Oon ollut koko päivän hirveän väsynyt. Olisiko siinä syy aistiharhoille? En ole varma. Mieleni on ylikuormittunut. Kaikki ajatukset painavat päälle, tuntuu kuin ei olisi niiltä tilaa hengittää. Pelkään romahtavani. Mieleni ei kestä kaikkia ajatuksiani. Kun ne liittyvät itselleni suuriin asioihin ne tuntuu kuormittavan vielä enemmän. Mutten siltikään saa niitä sanoiksi..

Tämä ahdistus vie multa hengen. Se sumentaa järjen ääneni, käskee satuttaa itseään, käskee tuhota itsensä. Se odottaa vain hetkeä jolloin olen tarpeeksi heikko, silloin Se tappaa minut. Kaikesta huolimatta, yritän uskotella itselleni että kaikki järjestyy, miksi teen niin kun en itsekään usko siihen? En jaksa uskoa että mikään muuttuu kuitenkaan.. Olo on epätodellinen. Tuntuu kuin etten olisi olemassa. Kuin olisin taas jonkun hullun mielikuvituksen tuotetta. Tässä arvon, lähdenkö ja hyppään sillalta alas? Vai vai jäänkö tähän istumaan? Yritän hillitä tuota tuhoa itsesi-viettiäni. Onnistumisesta en ole varma. Huomenna sitten.. Kuolema.

Haluaisin kirjoittaa paljon enemmän mitä kykenen. Haluaisin vaan kirjoittaa kaiken. Mutta samalla haluan jättää asiat sikseen. Syöminen on taas täyttä helvettiä. En halua enkä kykene syömään "normaalisti". Painoni ahdistaa. Painoindeksini on 21, eli normaali mutta haluan sen alipainon puolelle. Tahdon lopettaa syömisen kokonaan. Haluan olla mahdollisimman pieni. Mahdollisimman huomaamaton . Haluan kadota. Haluan viiltää itseni siihen kuntoon ettei sairaalassakaan voitaisi mua pelastaa. Haluan viiltää itseni ruumishuoneelle. Haluan tuntea sen kivun, kivun joka kertoo että olen hengissä. Nähdä sen rasvakudoksen ja veren. Tuntea kuinka veri valuu kättäni pitkin. Haluan tuntea sen että onnistuin edes jossain. Tuntea sen paremman olon ja hymyillä. Aidosti .

Pääni sisällä on kaaos. Ajatukset seilaa ristiin rastiin. Ajatukseni menevät päällekkäin, osa menee nopeampaa ja osa jumittaa. Pään sisäinen kaaos vauhdissa. Olo alkaa olla myös levoton. Haluan pihalle . Mutten jaksa mennä ulos. Jaksan nähtävästi taas vaan maata sängyn pohjalla. Oloni oli vielä hetki sitten vielä ihan okei, nyt kidun levottomuuden ja ajatus-kaaoksen kanssa sängyn pohjalla. Padon tätä levottomuutta sisälleni. Tuntuu kuin maailma kaatuisi niskaani ihan kohta. Pääni alkaa kuormittumaan. Aivoni alkavat sanomaan sopimusta irti. Ahdistus voimistuu. Porukka tuli takaisin. Ei helvetin helvetti! Haluan pois täältä!! Meteliä, ihmisiä, en kestä. En sitten yhtään. Tässä mielentilassa en kestä mitään.

Ahdistus, mitä olisinkaan ilman sitä? Ajatukseni kiertävät rinkiä. Kuolemaa, kuoleman perään. Pelkään ajatuksiani. Pelkään jo hengittää. Pelkään herätä aamulla.  Taas eilen illalla kuiskasin taivaalle pyynnön, ettei tarvitsisi enää aamulla herätä, mutta kun silti herää, se tunne on tuskallinen. Halu kuolla kasvaa joka aamu, joka päivä, joka hetki. Mutta silti mä epäröin tilaisuuden tullen. Ilmeisesti pelkään myös kuolemaa.

Tuntuu kuin olisin taas jossain todellisuuden ja epätodellisuuden rajalla. Askel eteen ja musta taas todellisuus hyökkää päälle. Askel taakse niin leijun epätodellisuuden hämärässä .. Kumpi on parempi, ja kumpi on pahempi? Vai tanssinko vain tässä todellisuuden ja epätodelliduuden rajalla. Revin kohta peilini seinältä. En kestä katsoa itseäni enää.  Viha itseäni kohtaan pahenee vain pahenemisen ilosta. Yritän selkiinnyttää ajatukseni. Siitä ei tosin tule mitään. Ajatukseni alkavat taas mennä jumiin. Ihan niinkuin ne ei olisi jo tänään ollut jumissa. Ja taas jumiutuu lisää..

Padon taas ahdistusta sisälleni. Mun pitäisi vaan lopettaa tunteiden patoaminen, mutten pysty. Haluan huutaa. Haluan itkeä. Mutten voi, olen koulussa. Täällä on pidettävä kulisseja yllä. Täällä kaiken pitää näyttää olevan ok. Sisälläni, itken ja huudan. Yritän vaan pitää viimeisillä voimillani kulisseja yllä. Vaikka tuntuu että ne tulee ryminällä päälle. Mä en anna periksi, kulissien on pysyttävä pystyssä vaikka henkeni menisi. Ahdistukseni ei näy ulos päin muuten kuin että päässäni heittää eli huimaa. Ja siitähän en mainitse. Olenhan muutenkin tulossa sairaaksi mutta tämä johtuu ahdistuksesta. Etäisyyksiä on lähes mahdoton arvioida. Tulen hulluksi ihan kohta.

Koulusta päästy. Selvisin lähes tunteettomana koko päivän kunnes ahdistus löi kaiken palasiksi. Olo meni levottomaksi. Paikalla olo oli tuskaa. Hengittämisestä puhumattakaan. Todellisuus hämärtyi, elin rinnakkaisessa ulottuvuudessa. Mutta nyt, todellisuus on yhä hämärän peitossa, en oikein pysty puhumaan selkeästi, sanat katoaa päästäni ja olo on epätodellinen. Leijun vaan tunteettomana. Pään sisällä on hiljaista. Kulissit pysyy yllä. Kaikki on kasassa. Toistaiseksi, siihen asti että myrsky yltyy ja pimeä nousee. Tämä hiljaisuus on pelottavaa. Mieleni alkaa tyhjentyä. Ei enää edes ajatukset kulje. Täydellinen hiljaisuus. Viimeinen käsky kuului, älä puhu mitään ..