Hulluuden symbolit

Tuntuu kuin tanssisin reunalla. Askel vasemmalle niin olen kuilussa, askel oikealle niin olen turvassa. Vaarana on horjahtaa takaisin kuilun pohjalle. Ei, en halua takaisin sinne. Viilsin eilen kaksi kertaa. Toisen viillon jälkeen olin euforisessa tilassa että vain tärisin. Olo oli niin hyvä. Niin s airaanloisen hyvä. Elämä tuntuu harhalta. Kuin kaikki olisi harhaa. Kuvittelenko ihmiset ympärilleni? Onko kaikki harhaa? Onko mikään enää totta? 

Kaikki turhauttaa.  Mikään ei tunnu hyvältä.  Haluan pihalle, tarkemmin sanottuna lenkille. Paikalla oleminen on tuskaa. Olo on muutenkin levoton ja ahdistunut. Haluan liikkua. En vain maata sängyn pohjalla, ja turhautua lisää.  En kestä nyt tätä turhauttavaa paikalla oloa. Haluan juosta. Haluan liikkua. Oon maannut sisällä jo liian kauan. Taka-ajatuksia on kyllä. Laihduttaminen. Paino on saatava alas. Kaikki on saatava täydelliseksi . Olen liian epätäydellinen. Turhauttaa niin helvetisti. Pelkään vaan että jos turhautuminen pääsee liian pitkälle, voi olla että viillän tai raavin sitten.  Mä en halua sitä. En todellakaan.  En halua enää ongelmiin itsetuhoisuuden vuoksi.  Mutta hommaan itseni kuitenkin vielä ongelmiin..

Kaipa mulla menee hyvin.. Mun pitäsi vaan ymmärtää se. Jos mulla menee hyvin, niin miksi kädessäni komeilee viiltoja? Jos mulla menee hyvin, miksi herään aamuisin hengenahdistukseen? Jos mulla menee hyvin,  miksi meinaan ruveta itkemään vähän väliä? Ehkä totuus on kuitenkin se ettei vieläkään täydellisesti mene. Vaikka olo on parempi, se ei silti ole täydellinen. Vaikka päätin lopettaa viiltelyn, en kyennyt kiinni pitämään siitä päätöksestä.  Haluan romahtaa polvilleni ja huutaa mieleni demoneille että olisivat hiljaa. Mutta ne ei ole. Ne vain tyhjentävät mieleni, etten voi puhua ajatuksistani. Ehkä se on vaan parempi..?  Parempi ettei kukaan pääse käsiksi ajatuksiini. Hiljaisuus on parempi vaihtoehto.   

Siitä on aikaa kun olen viimeksi kirjoittanut. Muutosta on helvetin paljon. Olen päättänyt lopettaa viiltelyn. Olen nyt ollut viikon "kuivilla" . Ja halu lopettaa on toistaiseksi voimakas. En enää halua nähdä rasvakudosta, ei. En vain enää halua. En halua kuolla (toistaiseksi). Kaikki muuttui kun aloin kääntämään ajatuksiani pois viiltelystä ja kuolemasta. Ja jos luulee että se on helppoa, niin on todellakin väärässä. Se on ihan helvetin vaikeaa. Se ei tapahdu sormia napsauttamalla.  Se vaatii työtä.  Ja helvetin paljon. Mutta paha oloni ei vain katoa.  Se alkaa näkymään pian toisella tavalla.  Syöminen. Se alkaa vaikeutua. Haluan laihtua. En kestä katsoa painoindeksiäni. Okei, okei ollaan normaalipainon puolella. Painoindeksi on 20.1 . Mutta haluan sen matalammaksi. 17 kuullostaa täydelliseltä. . Olen perfektionisti. Inhoan, taino, vihaan epätäydellisyyttä. Haluan kehostani täydellisen. Ilman haavoja. Pelkään että milloin en jaksa enää taistella viiltelyä vastaan.

Osastolta kotiuduttu eilen.  Taisi olla ensimmäinen kerta kun jaksosta oli hyötyä. Vaikka oloni onkin nyt huomattavasti helpompi, olo on tyhjä. Jos en ajattele viiltelyä, niin mitä sitten? Pääni lyö tyhjää. Demonit alkavat kieltää kaikenlaiset ajatukset. En saa ajatella mitään. Ne haluavat etten puhu mitään, joten en saa ajatella mitään. Kaikki  turhauttaa.  Olo on myös jotenkin aikaansaamaton. Pitäisi trimmata koira ja sen jälkeen pestä se. Tai toisin päin.  Mutta ei. Kun ei vaan saa aikaan. Kun katson peiliin näen ihmisen jota vihaan,  jonka kanssa en tule edes toimeen. En pääse siitä ihmisestä eroon. Vihaan siinä ihmisessä joka ainoaa solua. Se ihminen olen kuitenkin kuulemma minä. En halua uskoa. En todellakaan halua.  En haluaisi kirjoittaa siitä kuinka vihaan itseäni.  Haluan heitää tuon peilin huoneestani pois. Se aiheuttaa vain tuskaa. Haluan tuntea kipua. Haluan tuntea itseni eläväksi.  Haluan sitä niiin paljon.  Mutta en aikonut satuttaa itseäni enää.  En halua