Tyhjyydestä takaisin hulluuteen

Osastolta kotiuduttu eilen.  Taisi olla ensimmäinen kerta kun jaksosta oli hyötyä. Vaikka oloni onkin nyt huomattavasti helpompi, olo on tyhjä. Jos en ajattele viiltelyä, niin mitä sitten?
Pääni lyö tyhjää. Demonit alkavat kieltää kaikenlaiset ajatukset. En saa ajatella mitään. Ne haluavat etten puhu mitään, joten en saa ajatella mitään.

Kaikki  turhauttaa. 

Olo on myös jotenkin aikaansaamaton. Pitäisi trimmata koira ja sen jälkeen pestä se. Tai toisin päin.  Mutta ei. Kun ei vaan saa aikaan.

Kun katson peiliin näen ihmisen jota vihaan,  jonka kanssa en tule edes toimeen. En pääse siitä ihmisestä eroon. Vihaan siinä ihmisessä joka ainoaa solua. Se ihminen olen kuitenkin kuulemma minä. En halua uskoa. En todellakaan halua.  En haluaisi kirjoittaa siitä kuinka vihaan itseäni.  Haluan heitää tuon peilin huoneestani pois. Se aiheuttaa vain tuskaa.

Haluan tuntea kipua. Haluan tuntea itseni eläväksi.  Haluan sitä niiin paljon. 

Mutta en aikonut satuttaa itseäni enää.  En halua enää joutua sen takia ongelmiin. Siinä syy miksi haluan lopetaa viiltelyn.

Haluan taas olla yksin koirani kanssa. Kukaan muu ei merkkaa tällä hetkellä mitään. Ihmiset ovat pahoja. Eläimet ei. Rakastan koiraani ♡ 

Ajatukseni alkavat sotkeutumaan. Haluan ulos. Ja äkkiä. Mutta tiivistettynä, oloni on 

tyhjä. Ei hyvä ei paha. Ei yhtään mitään. 

Ja niin kyynel valuu poskeani pitkin. Ahdistus palasi. Muttei yhtä voimakkaana. Ei pahaa ahdistusta. Muttei nyt ihan lievääkään. Siltä väliltä.  

Miksi teen itselleni tämän? Yritän kieltää negatiiviset tunteet. Yritän vaan vakuutella kaikille ja itselleni että on ihan hyvä olla. Ja vitut. Yritän tänne blogiin myös kirjoittaa että ei mulla ole paha olla. Kyllä on. Vakuuttelu vaan pahentaa oloa. Ja negatiiviset tunteeni vaan kasaantuu. Ja kohta olen taas samassa pisteessä. Mun on pakko lopettaa tämä ennenkuin se ottaa vallan. 

I can't drown my demons. They know how to swim. .