Hulluuden symbolit

Mielessäni vilisee kamalia muistikuvia, en kestä enää kauaa. Nojaan keittiön lavuaariin. Tyhjillä silmillä tuijotan tuota Fiskarsin puukkoa, painan sitä rannettani vasten. Nostan sen kuitenkin pois. Mikää ei tunnu auttavan. Opamoxia opamoxin perään. Ahdistus pahenee.  Miksi te huudatte mulle?! Huudan persoonilleni. He eivät vastaa. Jatkavat vain kaaoksen pitämistä.  Mua ahdistaa, opamoxit jäi kämpille ja olen äitini luona.  Pääni halkeaa, ajatukset ovat kaaoksessa ja persoonat huutaa. Mä en vittu jaksa! Huomenna käymään kuntoutuskodille, koska kerroin olostani. Mä en halua, me ei haluta!  Haluan nukkua yhden yön ilman turhia heräilyjä, ilman piinaavia painajaisia. Aivoni käyvät ylikierroksilla. Anna mun olla ja nukahtaa. Antakaa mun nukkua, rakkaat persoonat, antakaa mulle hetki aikaa levätä.  Mieli särkyneenä, sirpaleita kasaten itken hiljaa. Nää sirpaleet tuskin onnea tietää. Ei näistä kokonaisuutta aikaan saa. Antakaa mun vaan luovuttaa, kulkea loppu elämäni hullun leimaa kantaen. 

Kaikki tuntuu väärältä. Puukon kutsu houkuttaa, liian kovasti.  Vastaanko kutsuusi, niin hentoon, niin kauniiseen? Leikkisimmekö taas yhdessä, niin viiltävän kivun valuessa pois? Olisimmeko taas ystäviä, parhaita? Leikkisimme verellä, kauniin punaisella? Repisit ihoni riekaleiksi? Vaivuttaisit minut syvälle, usvaan, jättäisit minut sinne? Auttaisit minua, hädän hetkellä? Antaisit minulle sen helpotuksen, jota tähän hätään kaipaan, niin kovasti? Auta minua, rakas tuttu ystäväni, palasta minut tuskasta, niin syvältä suosta! Ei valokaan tänne enää kanna, en luota aikaan, en luota ollenkaan. Sinä nostaisit minut hetkeksi suostani, sitä kaipaan juuri nyt. Auttaisit minut valuttamaan pahan veren sisältäni pois. Auttaisit minut palaamaan todellisuuteen. Rakas ystäväni, auta minua!  Olen liian heikko tällähetkellä!  Yllä oleva teksti varmaan kuvastaa aika hyvin. MÄ HALUAN VIILTÄÄ! Mä en jaksa nyt millään,anteeksi.

Haamuna kuljen, peilistä katsoo takaisin kyyneleitä silmät täynnä oleva olento. Hiukset takussa, elekieli kertoo väsymyksestä, huonosti nukutun yön jälkeen, silmistä heijastuu  pettymys. Ajatukset kaikuu se oli liian hyvää ollakseen totta. Mutta tää tulee järjestymään. Torstaina katsomaan kämppää. Mä en tee tätä pelkkien kissojen takia, mä teen tän koska koen ettei muhun luoteta.  Mieleni pyörittää isäni kanssa käytyä puhelua. Eläimet ei oo mitään esineitä, niitä ei vaan oteta ja anneta pois! Kaikuu isäni sanat päässäni. Olen joutunut luopumaan ihan vitun monesta eläimestä. Kaikki pakon edessä. Mitään ei huvista. Isäni vain käänteli veistä haavassa, syvässä sellaisessa. Nyt en enää halua puhua hänen kanssaan. Painukoot helvettiin!  Nyt mä vaan istun ja odotan että saan otettua lääkkeet ja ruveta nukkumaan. Mä en halua olla hereillä. Mä haluan vaan NUKKUA.  Puukot huutaa, Mä huudan takaisin. Mä en koske teihin! Vaikka haluaisin. Mä en niihin koske! 

Tää oli liian hyvää ollakseen totta! Ajattelin kun lopetin sen kirotun puhelun. Kyyneleet nousee silmiini, mä teen mitä vaan niiden kissojen eteen. Ja alan etsiä vuokra asuntoa. Haluan herätä tästä painajaisesta. Mä olin jo oireista piittaamatta, onnellinen. Mulla on oma kämppä ja odotin kuin kuuta nousevaa sitä päivää että saan hakea kissat. Mutta sen puhelun aikana, unelmani pelastaa kaksi kissaa, mureni. Ellen tee seuraavaa siirtoa, joka on muutto täysin omaan vuokra asuntoon. Ja mä teen sen siirron! Mä teen kaikkeni saadakseni unelmastani täydellisen. Sisäinen perfektionisti hyökkää, kaiken pitää olla täydellistä! Unelmani on oma kämppä, kaksi kissaa ja opiskelupaikka. Näiden kissojen vuoksi mä luovuin kahdesta gerbiilistäni. (Oli siinä sekin etten uskaltanut käsitellä niitä koska ne purivat mua aina.) Mutta mä muutan täysin omaan asuntoon, jonne sossuilla ei ole minkäänlaista valtaa tulla. Ne ei tuu pääsemään ovesta sisälle. Aioin huutaa niille että haistakaa vittu ja painukaa hel

Mietin mitä kirjoittaisin. Persoonat huutaa. Ne puhuu ja huutaa toisilleen ja mulle. Mulla on niin sekava olo. Persoonasirkus päällä, kaikki haluaa paikalle, ja mä katoan. Autopilotti paikalle. Näin kuka tahansa pääsee paikalle. Pelokas tuli paikalle. Pelokas lähti paikalta. Tää on yhtä sirkusta.  Takaisin kehoon. Pois kehosta. Takasin. Edestakaisin. Toinen silmä sumenee. Ääni lähtee. Oireet liian pinnalla. MÄ EN NYT JAKSAISI! Mutta mä pärjään, kunhan saan puhuttua jollekin. Mun on pakko saada purkaa tätä. Muuten mun pää sanoo sopimuksen irti. Muuten löydän itseni kohta osastolta.  Mä haluan hakea ne kissat pian. Koska mikään ei ole niin hyvä palauttamaan todellisuuteen kuin kissa. Kun silitän kissaa olo helpottuu ja palaudun todellisuuteen.  En mä ajatellut viillellä. Mä en halua. Itsetuhoinenkaan ei halua. Me ei olla 2 kuukauteen viilletty, pisin aika mitä oon koskaan ollut viiltämättä. Me pärjätään ilman haavoja. Me pärjätään vallan mainiosti!  

Kävelen itseni vieressä, syvällä usvassa. Katson kuinka pikkusisarukseni riehuvat, Puolustaja haluaa hyökätä. Pikkuinen haluaa mukaan. Pelokas pelkää, itse en jaksa välittää. Istun ja tuijotan tyhjillä silmillä. Olen jossain kaukana. Niin kaukana ettei mikään sana riitä kertomaan kuinka kaukana olen. Ei edes ääretön.  Mä lennän niin korkealla omassa usvassani, mä oon niin korkealla, ettet kuule vaikka kuinka apua huutaisin. Mä olen yksin, niin kamalan yksin, vaikka muut minät on seuranani. Persoonia tunnistettu yksi lisää, Kiusattu. Hän on 14 vuotias nuori tyttö, joka aiheuttaa kamalia takaumia meille. Hän tietää sivupersoonistani vain Itsetuhoisen. 

Silmät sumetuneina, suunnistan maailmassa, missä kaikki muut elää. Mä en ole siinä missä kehoni on, mä olen tuolla. Tuolla todellisuuden rajan toisella puolella, siellä minkä oikeaa nimeä ei tiedetä. Tai mä en tiedä. Mä kutsun tätä omaksi maailmakseni, dissosiaation pilvilinnaksi.  Kyyneleet nousee silmiini, mulla on paha olla. Täällä on hankalaa, kun ei pysty keskittymään muiden, todellisuudessa elävien, ihmisten puheeseen. Mä skippaan kaikki keskustelut. Mä en aina ymmärrä muiden puhetta, mä en ymmärrä suomea. Vaikka suomi on äidinkieleni.  Mä en aina kykene reagoimaan toisten puheeseen. Vaikka kuulen kyllä. Mulla on pitkiä muistikatkoksia, mulla saattaa olla kokonainen viikko pelkkää mustaa. Mun koko kroppa tai raajat saattaa jähmettyä.  Mä saan poissaolokohtauksia, jolloin keho menee veltoksi. Mulla katoaa tunteet, olen pelkkä tyhjä kuori.  En ole minä, olen me. Kehossani on myös 9 muuta minää. Mä kykenen jättämään kivun huomiotta, muhun ei silloin satu.   Mä irtoan kehostani, mä s

Satu tai uni jatkuu. Viime yönä koko kroppa jähmettyi. Mä en pystynyt liikkumaan enkä edes avaamaan suutani. Kaikki lihakset jähmettyi. Mikään ei liikkunut. Taas kamala kokemus. Mutta se vaan menee muiden joukkoon. Mä en meinaa saada nukuttua. Muistot välähtelee silmiini aina kun meinaan nukahtaa. Annan muistojen aiheuttaman tuskan repiä sisuksia riekaleiksi.  Mä edelleen leijun korkealla dissosiaation vankina. Jalat ei osu maahan. Olisko todellisuuteen mahdollista päästä? EI!  Itkettää. Väsyttää. Masentaa. Haluan huutaa. Alko vieressä houkuttelee, kutsuu luokseen.  Mä en saa. Mä en voi.  Pitäis jaksaa siivota. Pitäisi tehdä sitä, tätä ja tuota.  Mä en jaksa.  Sade piiskaa mun kasvoja, mä oon yksin, niin yksin, mieleni syövereissä. Tänne ei valo ylety, täällä sataa, aina. Huudan tuskasta, niin mielessäni, kovempaa kuin koskaan. Mä puhuin tänään hoitajan kanssa. Se sanoi että mun olemuksesta ei huomaa sitä etten ole läsnä. Mutta mun silmistä se huomasi. Se kysyi että eikö tää mun oireil

Musta tuntuu että elän sadussa. Tai unessa. Ei painajaisessa tai kauhutarinassa, vaan sadussa tai unessa. Odotan että herään. Vaikka tiedän etten voi herätä. Mä olen jo hereillä, vaikkei siltä tunnu. Mä en tiedä, miten todellisuuteen voi palata. Läsnäolo on edelleen mahdottomuus. Missä mä oon? Mä olen omassa asunnossa. Mutta ei vaan tunnu siltä.  Mä haluan palata vaan todellisuuteen. Mutta se ei ole mahdollista. Mä en onnistu läsnäolo harjoituksissa. Mä en vaan onnistu.  Välähdyksiä menneisyydestä ja jähmettymisiä, melkein halvaantumisia. Ja vielä poissaolokohtauksia. Mä en kestä! Mutta mun on pakko. Mä haluan puhua jollekin. Mutta en voi soittaa kenellekään. Huomenna avohoitoyksikössä, mä puhun kunnolla! Ja pyydän yksilöaikoja. Muuten tää hajoaa sirpaleiksi. 

Nallea halaten, makaan kaikessa hiljaisuudessa sängyllä. Läsnäolo on mahdottomuus. Nukahtaminen vielä suurempi mahdottomuus. Mulla ei ole kontaktia todellisuuteen. Missä Mä olen?  Mä pelkään, etten saa hakea tulevia kissojani. Mä pelkään etten palaudu todellisuuteen. Mä vaan pelkään että mä katoan tuhkana tuleen, savuna ilmaan. Että sisäinen tyhjyys ottaa myös ulkokuoren. Että lakkaan vain olemasta.  Haamuna päivästä toiseen vaellan. Mä näytän siltä, miltä olen aina, tai niin pitkään kuin muistan, näyttänyt. Sisäinen minä, sirpaleina, kuljen kaduilla tyhjänä kuorena, dissosiaation pilvilinnassa, omassa maailmassani. Todellisuus on vain sana. Kaukainen sellainen. Mä en ole enää henkisesti olemassa. Jos en keksi keinoa palata todellisuuden mustaan aukkoon, tulenko enää koskaan olemaankaan? 

"Silmät sumenee. Maailma muuttuu kaukaiseksi. Mä alan taas nousta ilmaan. Mä alan taas haihtua tuhkana tuleen. Mä näen ohi vilisevät tähdet. Mä tunnen tuulen vireen kasvoillani. Mä en ole läsnä. Mä olen siellä missä huolet ei paina, sielä missä kukaan ei mua huomaa. Mä olen vain ilmaa. Mä en ole todellinen." Epätodellisuuden tunteen maksimi level. Makaan vain sängyllä ja annan ahdistuksen viillellä mua sisältäpäin. Ei, mä en oikeasti tartu puukkoon. Älkää huoliko. Mä elän hetkissä, menneissä. En nykyisissä minuuteissa.  Mä en tunne fyysistä kosketusta, enkä tunne enää ahdistuksen puukon viiltoja. Mä en vaan tunne mitään. Mä uppoan syvemmälle mieleni avaruuteen. Syvemmälle aika-avaruuden menneisyyteen. Mä elän sekunteja, minuutteja, tunteja jopa vuosia, menneisyydestä uudelleen. Missä on nykyisyys? Mä en tiedä. 

Makaan sängyllä. Omalla sängylläni. Haluan huutaa. Itkeä. Panikoida. Haluan tämän tunteen pois.  Mä en meinaa millään toipua kuntoutuskodilla käymisestä. Stressasin sitä koko viikon. Ja nyt se tunne on vieläkin päällä. Kyllä tää tästä, Kuuntelija sanoo mielessäni. Kyllä tää tästä kaikuu mielessäni. Miten tää voi hyvin jatkua, kun en ole jutellut kunnolla asioistamme kuukauteen ellei yli..?  Mikään ei kestä loputtomiin, jos asian eteen ei tee jotakin, Kuuntelija kuiskaa. Nyt mä päätin. Musta tulee lääkärien kauhu(tai olen jo mutta vielä pahempi!) Mä aion vaatia diagnoosin tarkistuksen, mä vaadin yksilöaikoja. Jääräpää auttaa mua siinä.  Mun diagnoosi ei ole oikea. Mulla on diagnoosikriteereistä 1/9 ja vähintään neljä pitäisi olla toistuvasti/jatkuvasti. Mä vaadin että tutkitaan että onko mulla DID.  Puolustajaa suututtaa tämä touhu. Kukaan ei usko meitä. Esitetään vaan.  Kaikessa hiljaisuudessa, me noustaan täältä. Täältä paskan keskeltä. Me lennetään vielä joku päivä ilman kenenkään ka

Tämä on pilvilinna, jota dissosiaatioksi kutsutaan. Mä asun täällä, niin henkisesti. Fyysisesti helvetin länsirannikolla.  Mieleni metsä, synkän ja kivisen tien varrella, sokeana kuljen. He ohjaavat mua pilvilinnaani. Tai siis, pilvilinnaamme. Me kaikki tykätään olla siellä. Meillä on hyvä olla. Vihdoinkin. Mutta me kaivataan jotakuta, jolla olisi aikaa kuunnella meitä, jotakuta joka olisi kiinnostunut asioistamme, jotakuta uskoisi etten ole vain minä. Ymmärtäisi että olen minä monikossa. Eli ME. Mietimme kuinka elämämme on ollut välillä sekunneista kiinni. Kuten silloin kun Itsetuhoinen meinasi juosta rekan alle. Silloin oli sekunneista kiinni että olisimme jo haudassa, syvällä maan alla. Matojen syötävänä. Läheistemme luona rajan toisella puolella. Mutta emme ole. Mä elän koska mä haluan.  

Olen jossain. Teillä tietämättömillä, hukassa. Kukaan ei tiedä missä olemme. Emme tiedä edes itse. Fyysisesti olemme kuntoutuskodilla. Mielessämme hukassa. Me ollaan väsyneitä. Elämme usvapeitossa.  Hiljaisuus? Ehei. Sitä tämä ei ole. Kaikki huutaa, kuiskauskin on huuto. Täällä usvapeitossa kaikki äänet korostuu.  Istun hiljaa, kuunnellen, heitä. Heitä jotka ovat persooniani. Kaikkia ahdistaa. Kaikki haluaa kotiin. Mutta voiko helvetistä löytää kotiin? Ehkä.  Sekunnit vaihtuu minuutteihin, minuutit tunteihin. Enkä mä tiedä asiasta mitään. Kadotan vain aikaa. En ole mä, enää. Olenko koskaan ollutkaan?  Mulla on mielessäni metsä. Siellä on aukio, jossa on talo. Siinä talossa on kellari, jossa persoonat oli lukittuina siihen asti että tulin niistä tietoiseksi. Mä lukitsin ne kerran sinne, mutta päästin ne vapaiksi. Mä en ollut mitään ilman niitä. Mä olin vaan tyhjä kuori, enkä muista siitä ajasta mitään kun ne oli sielä, koska mä olin myös sielä, mutta Puolustaja mursi oven ja me päästiin

Täällä mä lentelen. Korkealla kauniissa pilvilinnassani. Maan kahleet ei paina, siivet kauniit kantaa, ainakin toistaiseksi. Mulla on hyvä olla, niin täällä.  Todellisuus, mikä se on? Kysyy Pikkuinen, 4-vuotias tyttö pääni sisällä. Hän on niin iloinen, kun opetin hänet pyöräilemään "isojen tyttöjen pyörällä".  Pilvilinnaamme ei romauteta. Täällä olemme turvassa. Todellisuuteen ei mikään meitä takaisin saa, ei ainakaan tällähetkellä.  Kaunis maailmamme, ei ole vain musta ja harmaa, täällä on värejä! Sateenkaaren kaikki sävyt löytyy.  Leijumme ylhäällä, niin korkealla ettei kukaan meitä näe. Olemme täällä yhdessä, muttemme ole yhtä. Olemme kaikki erilaisia, eri ikäisiä, meitä yhdistää vain sama keho. Puolustaja ja Jääräpää ovat rauhallisia, mutta vihaisia. He suunnittelee kuinka saavat muut ihmiset ymmärtämään meitä. He aikovat vaatia, että diagnoosimme tarkistetaan.  Me aiomme  lähteä Ouluun, täysin ulkopuoliselle lääkärille arvioitavaksi. Meidän diagnoosi, skitsotyyppinen häi