nimetön

Tämä on pilvilinna, jota dissosiaatioksi kutsutaan. Mä asun täällä, niin henkisesti. Fyysisesti helvetin länsirannikolla. 

Mieleni metsä, synkän ja kivisen tien varrella, sokeana kuljen. He ohjaavat mua pilvilinnaani. Tai siis, pilvilinnaamme. Me kaikki tykätään olla siellä. Meillä on hyvä olla. Vihdoinkin. Mutta me kaivataan jotakuta, jolla olisi aikaa kuunnella meitä, jotakuta joka olisi kiinnostunut asioistamme, jotakuta uskoisi etten ole vain minä. Ymmärtäisi että olen minä monikossa. Eli ME.

Mietimme kuinka elämämme on ollut välillä sekunneista kiinni. Kuten silloin kun Itsetuhoinen meinasi juosta rekan alle. Silloin oli sekunneista kiinni että olisimme jo haudassa, syvällä maan alla. Matojen syötävänä. Läheistemme luona rajan toisella puolella. Mutta emme ole.

Mä elän koska mä haluan.