....

Silmät sumetuneina, suunnistan maailmassa, missä kaikki muut elää. Mä en ole siinä missä kehoni on, mä olen tuolla. Tuolla todellisuuden rajan toisella puolella, siellä minkä oikeaa nimeä ei tiedetä. Tai mä en tiedä. Mä kutsun tätä omaksi maailmakseni, dissosiaation pilvilinnaksi. 

Kyyneleet nousee silmiini, mulla on paha olla.

Täällä on hankalaa, kun ei pysty keskittymään muiden, todellisuudessa elävien, ihmisten puheeseen. Mä skippaan kaikki keskustelut. Mä en aina ymmärrä muiden puhetta, mä en ymmärrä suomea. Vaikka suomi on äidinkieleni. 

Mä en aina kykene reagoimaan toisten puheeseen. Vaikka kuulen kyllä.

Mulla on pitkiä muistikatkoksia, mulla saattaa olla kokonainen viikko pelkkää mustaa.

Mun koko kroppa tai raajat saattaa jähmettyä. 

Mä saan poissaolokohtauksia, jolloin keho menee veltoksi.

Mulla katoaa tunteet, olen pelkkä tyhjä kuori. 

En ole minä, olen me. Kehossani on myös 9 muuta minää.

Mä kykenen jättämään kivun huomiotta, muhun ei silloin satu.

 Mä irtoan kehostani, mä seuraan itseäni niinkuin toista ihmistä. 

Mä näen kaiken usvan takaa.

Näitä on miljoona ja yksi. Mä en jaksa edes kaikkia kirjoittaa.