...

Musta tuntuu että elän sadussa. Tai unessa. Ei painajaisessa tai kauhutarinassa, vaan sadussa tai unessa. Odotan että herään. Vaikka tiedän etten voi herätä. Mä olen jo hereillä, vaikkei siltä tunnu. Mä en tiedä, miten todellisuuteen voi palata. Läsnäolo on edelleen mahdottomuus. Missä mä oon? Mä olen omassa asunnossa. Mutta ei vaan tunnu siltä. 

Mä haluan palata vaan todellisuuteen. Mutta se ei ole mahdollista. Mä en onnistu läsnäolo harjoituksissa. Mä en vaan onnistu. 

Välähdyksiä menneisyydestä ja jähmettymisiä, melkein halvaantumisia. Ja vielä poissaolokohtauksia. Mä en kestä! Mutta mun on pakko. Mä haluan puhua jollekin. Mutta en voi soittaa kenellekään. Huomenna avohoitoyksikössä, mä puhun kunnolla! Ja pyydän yksilöaikoja. Muuten tää hajoaa sirpaleiksi.