nimetön

Mielessäni vilisee kamalia muistikuvia, en kestä enää kauaa. Nojaan keittiön lavuaariin. Tyhjillä silmillä tuijotan tuota Fiskarsin puukkoa, painan sitä rannettani vasten. Nostan sen kuitenkin pois.

Mikää ei tunnu auttavan. Opamoxia opamoxin perään. Ahdistus pahenee. 

Miksi te huudatte mulle?! Huudan persoonilleni. He eivät vastaa. Jatkavat vain kaaoksen pitämistä. 

Mua ahdistaa, opamoxit jäi kämpille ja olen äitini luona. 

Pääni halkeaa, ajatukset ovat kaaoksessa ja persoonat huutaa. Mä en vittu jaksa! Huomenna käymään kuntoutuskodille, koska kerroin olostani. Mä en halua, me ei haluta!  Haluan nukkua yhden yön ilman turhia heräilyjä, ilman piinaavia painajaisia. Aivoni käyvät ylikierroksilla. Anna mun olla ja nukahtaa. Antakaa mun nukkua, rakkaat persoonat, antakaa mulle hetki aikaa levätä. 

Mieli särkyneenä, sirpaleita kasaten itken hiljaa. Nää sirpaleet tuskin onnea tietää. Ei näistä kokonaisuutta aikaan saa. Antakaa mun vaan luovuttaa, kulkea loppu elämäni hullun leimaa kantaen. 

Koira makaa sänkyni vieressä. Se aavistaa jotain. Se ei normaalisti makaa siinä. Ihanaa että joku arvaa. 

Putoan kuiluun, syvälle. Patoan kyyneleitä sisälleni. Jos ois mahdollista, voisitko ottaa tämän pois?