hukassa

Olen jossain. Teillä tietämättömillä, hukassa. Kukaan ei tiedä missä olemme. Emme tiedä edes itse. Fyysisesti olemme kuntoutuskodilla. Mielessämme hukassa. Me ollaan väsyneitä. Elämme usvapeitossa. 

Hiljaisuus? Ehei. Sitä tämä ei ole. Kaikki huutaa, kuiskauskin on huuto. Täällä usvapeitossa kaikki äänet korostuu. 

Istun hiljaa, kuunnellen, heitä. Heitä jotka ovat persooniani. Kaikkia ahdistaa. Kaikki haluaa kotiin. Mutta voiko helvetistä löytää kotiin? Ehkä. 

Sekunnit vaihtuu minuutteihin, minuutit tunteihin. Enkä mä tiedä asiasta mitään. Kadotan vain aikaa. En ole mä, enää. Olenko koskaan ollutkaan? 

Mulla on mielessäni metsä. Siellä on aukio, jossa on talo. Siinä talossa on kellari, jossa persoonat oli lukittuina siihen asti että tulin niistä tietoiseksi. Mä lukitsin ne kerran sinne, mutta päästin ne vapaiksi. Mä en ollut mitään ilman niitä. Mä olin vaan tyhjä kuori, enkä muista siitä ajasta mitään kun ne oli sielä, koska mä olin myös sielä, mutta Puolustaja mursi oven ja me päästiin pois. Nyt me eletään yhdessä niin normaalia elämää kun persoonien kanssa voi.

Mä vaan kirjoitan. Sanoja muodostuu, mutten ajattele niitä. Niitä vain tulee. Ne vain muodostaa tyhjiä lauseita. Ne vaan muodostuu sanoista, joista mieleeni tulee.