uni jatkuu

Satu tai uni jatkuu. Viime yönä koko kroppa jähmettyi. Mä en pystynyt liikkumaan enkä edes avaamaan suutani. Kaikki lihakset jähmettyi. Mikään ei liikkunut. Taas kamala kokemus. Mutta se vaan menee muiden joukkoon. Mä en meinaa saada nukuttua. Muistot välähtelee silmiini aina kun meinaan nukahtaa. Annan muistojen aiheuttaman tuskan repiä sisuksia riekaleiksi. 

Mä edelleen leijun korkealla dissosiaation vankina. Jalat ei osu maahan. Olisko todellisuuteen mahdollista päästä? EI! 

Itkettää. Väsyttää. Masentaa. Haluan huutaa. Alko vieressä houkuttelee, kutsuu luokseen. Mä en saa. Mä en voi. 

Pitäis jaksaa siivota. Pitäisi tehdä sitä, tätä ja tuota. Mä en jaksa. 

Sade piiskaa mun kasvoja, mä oon yksin, niin yksin, mieleni syövereissä. Tänne ei valo ylety, täällä sataa, aina. Huudan tuskasta, niin mielessäni, kovempaa kuin koskaan. Mä puhuin tänään hoitajan kanssa. Se sanoi että mun olemuksesta ei huomaa sitä etten ole läsnä. Mutta mun silmistä se huomasi. Se kysyi että eikö tää mun oireilu oo psykoottista? Mä vastasin ettei ole. Tällä ei ole mitään tekemistä psykoottisuuden kanssa! 

Mä pyysin, tai ennemminkin vaadin diagnoosin tarkistusta.

Mä oon todella väsynyt. Ja ahdistunut. Mua ahdistaa niin etten meinaa pystyä syömään. Mutta mä pärjään. Mä selviän vielä. Sillä en enää rakenna kulisseja. Rakennan itseäni vahvemmaksi. Mä pärjään, kunhan saan puhua.