nimetön

Nallea halaten, makaan kaikessa hiljaisuudessa sängyllä. Läsnäolo on mahdottomuus. Nukahtaminen vielä suurempi mahdottomuus. Mulla ei ole kontaktia todellisuuteen. Missä Mä olen? Mä pelkään, etten saa hakea tulevia kissojani. Mä pelkään etten palaudu todellisuuteen. Mä vaan pelkään että mä katoan tuhkana tuleen, savuna ilmaan. Että sisäinen tyhjyys ottaa myös ulkokuoren. Että lakkaan vain olemasta. 

Haamuna päivästä toiseen vaellan. Mä näytän siltä, miltä olen aina, tai niin pitkään kuin muistan, näyttänyt. Sisäinen minä, sirpaleina, kuljen kaduilla tyhjänä kuorena, dissosiaation pilvilinnassa, omassa maailmassani. Todellisuus on vain sana. Kaukainen sellainen. Mä en ole enää henkisesti olemassa. Jos en keksi keinoa palata todellisuuden mustaan aukkoon, tulenko enää koskaan olemaankaan?