Hulluuden symbolit

Mä vaam mietin että onko tämä sitä elämää mitä haluan? Haluanko vaan kierrellä laitoksesta osastolle..? En, mä vaan haluan voida hyvin. Mä haluan vain elää omaa elämääni ja nauttia siitä. Mutta tuleeko tästä mitään? Mun tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin ja luovuttaa tän kuntoutumisen suhteen. Olla ikuisesti se inhottava ongelma, eli mt-potilas. Se taitaa olla jo mun ammatti. Ei musta ole elämään ilman sairautta. Mä olen pelkästään se diagnoosikoodi, minkä lääkäri on niskaani langettanut. En mä koe olevani ihminen, mä olen sairas, nyt ja ikuisesti. Tekisi mieli viiltää ranne auki, mutta ei mä en tee sitä. Mä en voi. Paha olo vaan vyöryy ovista ja ikkunoista. Mä oon ihan loppu.

Masennus nostaa päätään, liitelee pelottavasti ylläni. Alan pelkäämään. Pelkään olla yksin, mutta mä olen kokoajan yksin pelkoni ja tuntemuksieni kanssa. Vaikka tuo pieni koiranpentu katsoo mua syvälle silmiin, tunnen olevani ihan yksin. Kukapa tajuaisi kysyä multa että miten menee? Mitä kuuluu? Onko kaikki hyvin? Ei kukaan kysy, enkä osaa mennä kertomaan mitään ilman kysymystä. Istun sängyllä koiran kanssa. Toivon että pentu osaisi puhua. Mutta eihän koira voi puhua, kuunnella se osaa, jopa paremmin kuin kukaan ihminen jonka tunnen. Ehkä mä vielä joku päivä olen ehjä ja taistelu kykyinen. Ken tietää.. Miten tän kivun saa sammumaan?? Mä olen niin turhautunut tähän jatkuviin romahduksiin. Miten tän kanssa voi koskaan oppia elämään? Kun joka aamu sängystä noustaan hymy huulilla ja mennään nukkumaan itku kurkussa?

Ketä kiinnostaa enää nämä samat itkuvirret? Jotka jatkuu päivästä toiseen tai oikeastaan vuodesta toiseen. Mä en jaksa enää olla se positiivinen ja iloinen. Kun mä en oikeasti ole sitä. Mutta kuka jaksaa taas tätä jatkuvaa kyynelmerta? Mikään ei ole mun käsissä enää. Kun iloiset pikkulinnutkin hiljenee tän surun ja masennuksen keskellä. En kuule mitään muuta kuin pääni sisäisen metelin jonka seasta kuuluu vain "hellouu". Demonini alkavat taas puhumaan mulle. Ne haluaa satuttaa mua, enhän mä tiedä mitä sanoa kun alan vaipumaan syvälle suohoni. Kylmää kahvia ja yritän pitää järkeni käytössä. Mitä jos mä sorrun taas siihen taikuuteen? Taikuuteen jossa piirretään käsivarsiin merkkejä jotka ovat metallin aikaansaannos, mutta jälki on silti punaista? Mitä jos mä petän ohjaajien luottamuksen? Lankean siihen samaan vanhaan ansaan? Enkö opi mistään..? Aivoni on kuin tv jossa on kaikki kanavat yhtä aikaa auki. Tätä huutoa ja pauketta ei kestä kukaan. Voisiko joku ystävällisesti oje

Vajaa kuukausi edellisestä päivityksestä.. Onko tässä mennyt paremmin... No on! Nyt tuntuu että kaikki kaatuu niskaan. Olen vaan väsynyt enkä jaksa. Mutta mun on pakko yrittää pitää hymy kasvoillani. Mä en halua että jonkun tarvitsee olla huolissaan. Mä en saa huolestuttaa ketään, mä en saa olla taakkana. Nää aj ajatukset ovat pinttyneet mieleeni. Mä tarvitsisin jotain muuta ajateltavaa kuin oireiluni. Olen ruvennut epäilemään että olisikohan mahdollista että mulla olisi ADHD.. Mä mietin tätä kokoajan. Mä pelkään tätä kokoajan. Mä olen vappuna viimeksi viillellyt. Ja nyt taistelen sitä vastaan ihan täysillä. Haluan tuntea sen kun veri valuu ranteesta ja... EIH, mä en saa edes ajattella näin. Mä en tiedä kauanko pystyn taistella tätä vastaan.. Mä olen kuulemma mennyt niin paljon eteenpäin, mutta mitä mulle sanotaan jos petän kaikki ja sorrun taas. Entä jos en sitten selviäkään takaisin kuiville viiltelystä? MUA PELOTTAA.