15.6.2018

Ketä kiinnostaa enää nämä samat itkuvirret? Jotka jatkuu päivästä toiseen tai oikeastaan vuodesta toiseen. Mä en jaksa enää olla se positiivinen ja iloinen. Kun mä en oikeasti ole sitä. Mutta kuka jaksaa taas tätä jatkuvaa kyynelmerta? Mikään ei ole mun käsissä enää.

Kun iloiset pikkulinnutkin hiljenee tän surun ja masennuksen keskellä. En kuule mitään muuta kuin pääni sisäisen metelin jonka seasta kuuluu vain "hellouu". Demonini alkavat taas puhumaan mulle. Ne haluaa satuttaa mua, enhän mä tiedä mitä sanoa kun alan vaipumaan syvälle suohoni.
Kylmää kahvia ja yritän pitää järkeni käytössä. Mitä jos mä sorrun taas siihen taikuuteen? Taikuuteen jossa piirretään käsivarsiin merkkejä jotka ovat metallin aikaansaannos, mutta jälki on silti punaista? Mitä jos mä petän ohjaajien luottamuksen? Lankean siihen samaan vanhaan ansaan? Enkö opi mistään..?

Aivoni on kuin tv jossa on kaikki kanavat yhtä aikaa auki. Tätä huutoa ja pauketta ei kestä kukaan.
Voisiko joku ystävällisesti ojentaa kätensä ja näyttää miten pääsen ehjin nahoin huomiseen?