Hulluuden symbolit

Alan muuttua taas vainoharhaiseksi. Epäilen kaikkia, jokaisella tuntuu olevan jotakin mua vastaan. Olo on taas sekava. En taaskaan kykene arvioimaan etäisyyksiä. Kroppa tuntuu raskaalta ja päässä heittää, aivan kuin pyörtyisin. Revin taas haavojani, niitä alkaa kirvelemään ja elossa olen, valitettavasti. Mietin miljoonia asioita. Mun pitäisi jaksaa tehdä sitä sun tätä, mutta taaskaan meinaa saada itseäni liikkeelle, haluaisin maata koko päivän sängyn pohjalla. Ajatukset kiertää kehää itsemurhan ympärillä. Mutta samalla mietin koiraani, mun on pakko etsiä sille uusi koti.  Taas, taas rupesi ahdistamaan pahemmin. Mä en muutenkaan kestäisi enää olla koirien kanssa, alan miettimään heti omia koiria , tää syylisyyden tunne, mä pilasin taas kaiken . The light at the end of the tunnel is a train . Kaipaan kissaani. Kaipaan sitä enemmän kuin mitään. Se kissa on joskus ollut koko elämäni. Enää mulla ei ole sitäkään, kun en enää ole kotona vaan täällä pk:lla

Kaikki tuntuu taas epätodelliselta. Ajatukset kiertäneet heräämisestä asti kehää. Ja ne ajatukset on etäällä hyvistä ajatuksista. Revin polttojälkiäni auki, tietenkin niistä alkoi vuotamaan verta.. Mitä väliä, se ei sattunut, en taaskaan tunne olevani elossa. Epätodellinen olo, milloin päästät minut irti kahleistasi? Olen taas vankina mieleni syövereissä. En jaksaisi puhua, kirjoittaa tai tehdä mitään. Mä en kykene taaskaan arvioimaan etäisyyksiä, kun kävelen, törmäilen huonekaluihin. En hahmota onko ne lähellä vai kauempana. Kaikki äänet kuuluu taas liian kovina. Korviani vihloo ja päätäni särkee. Tuntuu taas että leijun jossain toisessa ulottuvuudessa, tietämättä tästä mitään maailmasta.   Kuvat on taas WeHeartIt-sivustolta..

Tunnen kuinka kuolen hiljaa sisältäpäin. Kaikki asiat painavat päälle. Pala minusta on hengenvaarassa, joudun ehkä luopumaan koirastani. Se koira on pala minua, tunnen kuinka kuolen sisältäpäin, mahdollisuudet pitää tämä koira on olemattomat. Mahdollisuus pitää pala minua on olematon. Mutta se on koiran kohdalta parasta. Mä en tähän hätää kykene sitä kouluttamaan. Mä vihaan itseäni taas entistä enemmän, olen säälittävä. Kykene edes koiraani kouluttamaan . Eläimet ovat mulle koko elämä. Vihaan ihmisiä, mutta eläimet, lajiin katsomatta tykkään niistä. Kalat ovat poikkeus. Niitä pelkään. Niitä en ihaile lähietäisyydeltä,  ne on myös kauniita kauempaa. Pelkään yötä kuollakseni. Oon taas siinä mielen tilassa että kykenen raapimaan. Pelkään oikeasti.. Vai keksinkö tällä kertaa jotakin pahempaa?

Antakaa vaan mun suhteen periksi. Mä olen toivoton tapaus. Antakaa mun olla, mua ei pystytä auttamaan, antakaa anteeksi että tuhlaan aikaanne. Unohtakaa mun olemassa olo ja jättäkää mut tuhoamaan loputkin itsestäni.. Hengittäminen tuntuu olevan astetta vaikeampaa.. Taas ahdistaa helvetisti liikaa. Mä en kykene itkemään vaikka haluaisin.. Sattuu vaan niin paljon ettei mistään tule mitään.. Halu kuolla kasvaa päivä päivältä.. Mä en kestäisi enää yhtään. Tahdon täältä pois. Heti. Tai edes pian. Mä vaan odotan että kroppa pettää ja pääsisin maan alle mätänemään. Mutta se ei ole pettämässä, mun pitäisi auttaa sitä pettämään..

Kuollut, siltä musta tuntuu taas. Suoristusrautani, pelastajani, todisti taas että, kyllä mä elän . Ja niin, käräytin itseni taas. En taaskaan ymmärrä miksi niin tein.. Suoristusrautaani saan käyttää vain aikuisen valvonnassa.. Miksi mä aina käräytän itseni? Ehkä en halua enää satuttaa itseäni. Ehkä oikea minä ei halua satuttaa itseään.. Tuo pintani alla piilevä hirviö, se tahtoo satuttaa itseään.. Minä en ilmeisesti halua. Tahdon pois. Tahdon kuolla. Mä en jaksaisi enää tätä. Voisin taas romahtaa polvilleni. Mutten vain voi, on pidettävä itsensä kasassa. Ja yö pelottaa jälleen. Naksahtaako päässäni jälleen, ja mitäköhän tällä kertaa teen? Se jää yön arvoitukseksi. Voisinpa taas polttaa itseäni sillä suoristusraudallani. Mutten voi, en saa käyttää sitä ilman aikuisen valvontaa, joten ei onnistu. Mä haluan huutaa ja itkeä, että oloni helpottaisi edes vähän. Mutten enää kykene itkemään, 4 päivää itkin, ellen nukkunut. Eli enää en vain kykene. Päässäni kaikui vain.. ..

Viime yö, "päässä naksahti" ja leikkasin kättäni kynsisaksilla. Kukaan ei tiedä. Kukaan ei arvaa. Haava ei ole iso. Pieni naarmu vain. Mutta pointti oli se, että tunnen kipua, saan ajatukseni hallintaa. Nyt olen takaisin perhekodilla. Eikä täälläkään kukaan edes epäile moista, suoristusraudalla polttamista, sheiverillä leikkimistä tai kynsisaksilla leikkaamista. Hah, osaan näköjään pitää kulisseja hyvin yllä. Niitä en päästä kaatumaan, annetaan ihmisten nähdä vain tuo kaunis harha, tuon illuusion jonka lankaan kaikki menee. Eläkää vain uskossa että kaikki meni hyvin. Kukaan ei muista totuutta, vaikka sen olen sanonut, mä en ole lähes koskaan aito. Se mitä näette on vain fiktiota. Harhakuvitelman alla piilee hirviö. Se hirviö tahtoo tuhota minut. Se haluaa peittää totuuden, se pakottaa pitämään kulisseja yllä. Se hirviö saa mut tähän pisteeseen, se väsyttää mut totaalisesti. Me, minä ja hirviöni, olemme väsyneet elämään, me päätimme luovuttaa, lyödä hanskat tiskiin

Yritän muodostaa ajatuksistani järkeviä lauseita. Onnistumisesta en ole varma. Nukahdin joskus 03:30 aikaan.. Ja heräräilin taas 4-5kertaa. Mä haluan takaisin perhekodille. Nämä lomat ei tule menemään hyvin, ei todellakaan. Ei olisi pitänyt edes lähteä. Haluan vetää pääni täyteen viinaa ja lääkkeitä. Ja kuolla niihin. Mä en jaksa enää edes kieltää etten haluaisi kuolla, taitaa elämästä lähteä viimeinenkin syy elää. Mä haluan vaan pois, kauas todellisuudesta.. Vaikka mitä kirjoitan se ei tunnu riittävän.. Mikään ei tunnu purkavan tätä riittävästi. Just because you're breathing, doesn't mean you're alive.. Alennuin sellaiseen mitä en ikinä olisi uskonut tekeväni, Poltin kättäni suoristusraudalla. Ei tuo paha ole mutta sattu ihan helvetisti. Muistanutkaan polttamisen aiheuttamaa ihanaa kipua. Olo helpotti, pystyn olemaan kotona, mutta lomat meni pieleen.. Aivan sama, mua ei kiinnosta.

Postaus tulee näin myöhään, koska oon kotona. Täälläkään ei tunnu paremmalta. Tulikohan edes yllätyksenä.. Olen jo harkinnut blogin lopettamista.. Jauhan samoja asioita koko ajan, kun mikään ei tunnu hyvältä. Mutta kun tämä auttaa välillä jonkin verran, en haluaisi. Olen taas kuoleman väsynyt, heräilin viime yönä arviolta 10-12 kertaa. Enkä nuku vieläkään. Kello on 02:15 ja mua ei väsytä yhtään. Tai väsyttää mutten nuku. Voisinpa vaan nukkua ikuisesti. Haluaisin pistää pääni sekaisin lääkkeillä tai viinalla. Mutten saa kumpaakaan tähän hätään. Kidutaan siis ajatuksien kanssa. Mä en kestä näitä ajatuksiani. Miksi mä en pääse näistä irti? Miksen koskaan kirjoita mitään positiivista postausta? Mä en kykene ajattelemaan positiivisesti. Haluan pois täältä kotoani. En tiedä minne haluan mutta haluan pois.   Siinä mielessä, yöllä on helpompi kirjoittaa kun ajatukseni kulkevat. Päivisin ei tule kuuloonkaan että kirjoittaminen olisi yhtä helppoa. Mä en kykene enää makaamaan. Mun

Mä nauran, mä vaikutan ihan olevan ihan ok. Mä olen kuin illuusio, sä näet mun ulkokuoren muttet myrskyä sisälläni. Sä näet mut harhana. Se mä olenkin. Mä itkin 4 päivää, 3 päivänä ottanut tarvittavan. Tämä ahdistus vei viimeisetkin järjen rippeet päästäni. Olen mikä olen. Demonien vallassa. Silmiäni kirvelee edelleen tuo itkeminen, oon tänäänkin meinannut ruveta itkemään. Mutta pidin sen sisälläni. Se purkautuu jos purkautuu tänä iltana. Aivan sama, ei kiinnosta..

Kun sanat ei riitä kertomaan, niin kuvat pelastaa. Kuvat eivät ole omiani, ne ovat WeHeartIt-sivustolta! Tuntuu kuin olisin vankina mielessäni... ..Ja haluan nuo mieleni demonit pois!     Olen itkenyt 4 päivää. Silmiäni vaan kirvelee, vain tällä hetkellä edes itke. Olo saattaa romahtaa ihan hetkellä millä hyvänsä.. Mä pelkään jo nyt iltaa. Pelkään että alan taas panikoimaan. Sitten on taas pimeä puoli vapaana. Ja sitten mä en enää hallitse itseäni yhtään.   Vihaan itseäni enemmän kuin sanat kykenevät kertomaan. Se hirviö jonka näen peilistä, vihaa mua, se haluaa mut hengiltä ja mä haluan sen kuolevan. Tämä kuva, se on ruma ja pelottava, mutta siitä näkyy tuska, samankaltainen kuin itselläni on, jos mieleni demoneista pitäisi piirtää kuva, ne olisi tuollaisia.     Kuvat helpotti kirjoittamista todella paljon, ehkä nämä kuvastaa tunteitani (näitä kahta ahdistunut ja tyhjä)     

Mä en halua olla hereillä. Kaikki tuntuu taas helvetin ahdistavalta. Samantien herättyäni aloin itkemään. Haluan vaan nukkua, vaikka näenkin painajaisia kuolemasta. Aina, joka ainoassa unessa joku kuolee tai sitten minä itse kuolen. Rintakehässä todella epämiellyttävä tunne ja kylkeen pistää(taas), keuhkot tuntuu olevan rei'itetyt, kiitos taas ahdistus, miten paljon helpompaa olisikaan ilman sinua? Mä en jaksa enää itkeä. Mutta itken silti. En halua enää vain maata sängyn pohjalla. Joten istun lattialla. Pitäisi varmaan mennä takaisin makaamaan viltin alle niin ahdistus lievittyisi edes vähän. Kun ei meinaa kyetä hengittämään, taas tuntuu että joku kuristaisi ja painaisi seinää vasten. Ainut ongelma, olen yksin, kukaan ei voi kuristaa ja painaa mua seinää vasten. Mielialakysely huutaa hoosiannaa. 39/39 pistettä. Tutuksi tullut luku tässä 2kuukauden sisällä. Aina sama pistemäärä. Eipä tarvitsisi testata uudestaan. Voisinpa jatkaa nukkumista, siten ei ahdistaisi, ajatus

Mä vaan itken. Silmiä kirvelee tää itkeminen. Oon itkenyt taas 5 kertaa. Ahdistus on taas aikas reippaasti rajan yli. En jaksa tehdä mitään. Kaikki tuntuu vastenmieliseltä. Sängyn pohjalla makaaminen tuntuisi olevan ainoa oikea vaihtoehto, mutta ei, joko mä vaellan tai itken sänkyni pohjalla. Tästä ei tule seuraamaan mitään hyvää. Pelkään iltaa jälleen. Sitten kun pimeä puoleni pääsee irti, sitten en enää pysty hallitsemaan itseäni ja piru on irti. Paitsi että joskus pimeä puoleni pääsee jo aikaisemmin irti. Se voi tapahtua koska vaan, millä hetkellä hyvänsä. Tuntuu kuin vajoaisin koko ajan syvemmälle ja syvemmälle sänkyni pohjaan. Antaa mennä, vajotaan tänne sängyn pohjaan, enhän mä mitään jaksaisi tehdä.

3 kuukauteen ensimmäinen yö kotona. Oli ihan mukava nähdä taas lemmikkejä. Siinäpä syy miksi nyt tuntuu taas entistä pahemmalta. Koska oli ihan mukavaa, niin paluu tänne perhekotiin tuntuu 3-kertaa normaalia pahemmalta. Mä en tiedä mutta, samantien kun tulin kotoa tänne, ahdistus paheni. Onkohan ahdistus pinttynyt tännekin? Onko muka se pinttynyt muuallekin kuin mieleeni? Kaikkien puhe on ihan epäselvää ja kuulostaa vieraalta kieleltä. Siansaksalta. Siltä se kuulostaa. Kaikki tuntuu taas epätodelliselta. Ja fyysinen olo on voimaton. En jaksa enää kirjoittaa, sillä ajatus rupesi takkuamaan.

Pää tuntuu raskaalta. Ajatukset on jumissa. Tuntuu kuin päässäni ei liikkuisi mitään. Aamu alkoi ahdistuksella. Kaikki tuntuu ihan helvetin pahalta. Haluan hakata päätäni seinään, tosin autossa on vähän hankalampi edes yrittää. Haluan itkeä. Joudun tällä hetkellä vaan patomaan kyyneleitä sisääni. Ei, nyt on vaan pakko pitää ne sisälläni. Mä en rupea itkemään autossa. En saa. Kun katson ikkunasta ulos, haluan entistä kovemmin kuolla. Haluan pois täältä. Nyt. Tuntuu etten ole taaskaan elossa. Vaikka eilisen saldoksi tuli 2 naarmua, ne ei ole kipeitä, kipu ei siis todista että olisin elossa. Olen kuolleempi kuin ruumiit.. Ja ruumista kuolleempaa ei ole.. (Paitsi nyt minä) Mä rupean tärisemään, ollaan perillä. Ei, ei, ei! Mä en halua! Antakaa vaan olla.. Klo 13:25 Mutta ettehän te antaneet olla. Kiitos taas juteltu uuden ihmisen kanssa, eikö 85 riitä? Saan taas pitää kyyneleitä sisälläni. Tää ei enteile hyvää..

Itkin eilen illalla huimat 10 minuuttia. Pitempään en pystynyt ja siinä ajassa raavein käteeni 2 naarmua.  Olen vaan liian väsynyt tähän kaikkeen.  Mä en meinaa jaksaa edes hengittää, en vaan voi lopettaa hengittämistä. Tuntuu häijyltä kirjoittaa tätä kun ympärillä on ihmisiä, joilla ei ole mitään tietoa tekstini sisällöstä. Varmana jos joku kysyisi mitä teen, sanoisin vastaavani esim. Kaverille viestiin. Koska totuutta en saa sanottua. Mutta ketäpä kiinnostaa mitä kirjoitan ja kenelle. Haluaisin vaan kadota omaan universumini turvaan. Tukinet.netissä tukihenkilöni kysyy mitä mieltä olisin osastojaksosta. Järjen ääneni sanoo että haluan sinne, mä en kestä enää, mutta auttaisiko sekään, käteni meinaavat kirjoittaa ettei missään nimessä sinne. Mitä järkeä sinne mennä kun ei siitä kuitenkaan ole hyötyä? Yhtä ahdistunut mä sen jälkeen olen. Kaikki mielessäni pyörivät asiat ovat hautautuneet sen verran syvälle, etten saa niitä enää sanottua. Mieleni syövereissä ovat ja siellä myös py

Naarmuja, naarmujen perään. Eilisen saldoksi tuli 3naarmua. Mä en taaskaan kykene lopettamaan raapimista. Jäin taas koukkuun.  Voisin huutaa tän ahdistuksen pois. Haluan itkeä mutten osaa, mä oon taas varmana tänä iltana raapimassa.  Tuntuu taas että joku kuristaisi mua, mutta kukaan ei kurista.. Oon yksin. Mä pelkään yötä. Mä pelkään kuollakseni. Koska en voi purkaa tätä ahdistusta muuten kuin raapimalla. En osaa itkeä, enkä uskalla vaivata ja mennä sanomaan.  Olo menee kokoajan tuskasemmaksi. Sanat ei riitä kertomaan. Oon voimaton, en jaksaisi edes hengittää, mutten voi lopettaa sitä...  Haluaisin juosta täältä kauas pois. Jonnekin missä olisi edes vähän parempi olla. Jonnekin oman universumini syövereihin edes...

Mä vaan kirjoitan. Mä yritän purkaa tätä oloani. Mikään ei riitä mulle. Tää ei poistu millään tavalla. Tuntuu kuin hengitys lamaantuisi. Toivon sitä mutta ei, ei niin käy.. Keuhkoihin pistää, tuntuu etten saa henkeä ja hengittäminen sattuu. Kiitos ahdistus. Mitä olisikaan ilman sinua! Pelkään taas että paheneeko tää ahdistus vielä paljonkin. Tämä päivä on enteillyt aikas voimakkaasti ahdistuskohtausta.. Koska olo on epätodellinen, silmissä sumenee vähän väliä ja tuntuu kuin leijuisin vaan ilmassa. Pahalta näyttää. Aivan kuin joku kuristaisi ja painaisi näkymätöntä seinää vasten. Haluan itkeä, mutten kykene. Kun kirjoitan, ajatukseni katkeilevat ja yrittävät palata takaisin itsemurha-rinkiinsä.   Kun katsoin itseäni peilistä, oikeasti järkytyin. Mä en näytä ihmiseltä. Näen ainoastaan nuo mieleni demonit. Ne vain sihisevät pääni sisällä, kuinka paljon parempi olisin kuolleena, kuinka minun pitäisi tappaa heidät ja kuinka surkea olen. Mä olen väsynyt kuuntelemaan niitä.. O

Kaikki etoo. Haluan olla yksin. En halua maata sängyllä. Makaaminen kuvottaa. En halua syödä. Ruoka kuvottaa. Mietin vain itsemurhaa. Mitään muuta ei päähäni mahdu.  Jo monen viikon ajatusten aihe on itsemurha. Miten, missä, milloin? Kysymys litania päässäni ei katoa. Ne on tullut jäädäkseen.  Katoavat vasta kun kuolen. Kyyneleet nousee silmiin, mutta pidän ne sisälläni. Illalla vasta saan itkeä. Ja raapia. En kykene tähän hätään aloittamaan perhos-projektia uudestaan. Oon liian heikko. Anteeksi. Tuntuu kuin sydämeni hidastaisi tahtiaan ja pysähtyisi kohta. Koko kroppa on voimaton. Jo käden nostaminen tuntuu raskaalta. Hengittäminen tuntuu fyysisesti raskaalta työltä. Voisinpa vaan nukkua ikuisesti. Eli sama asia etten halua enää elää. Noiden lauseiden välillä ei ole mitään eroa.. Mutten voi tähän hätään kuolla. Pääni on demonien valtaamana. Nuo mieleni demonit, ovat valmiina tuhoamaan koko kehoni. Ne ei anna hetkeäkään rauhaa. Riivaavat päivisin, herättelevät öisin ja tulevat

Eilis ilta, kello on noin 21:30, itkin hiljaa huoneessani kun aloin taas raapimaan. En jaksanut enää pitää kulisseja yllä, en enää jaksanut olla satuttamatta itseäni. Ja niin kaikki 5 perhosta ympäri kehoani kuolivat, kuiskasin niille "Anteeksi, mutta te kuolette nyt.." Ja niin kaikki 5 perhosta kuolivat. Olo helpottui, ajatukset selkiytyi koska sain tuntea kipua ja nähdä ihoni menevän rikki.. Nyt tähän päivään... Olen kuoleman väsynyt.. En meinaa jaksaa olla edes hereillä. Mutta olen liian ahdistunut nukkumaan. Ajatukseni kiertää pakko toistolla itsemurhan ympärillä. Mä alan taas pelkäämään itseäni, mitä jos teen jotakin hetken mielijohteesta? Olen vaarallinen. Itselleni siis. Pääni sisällä kuuluu vain lause: "Sinun on parempi olla kuollut ennen vuotta 2015.."

Haluan kirjoittaa kaiken, kaiken mitä päässäni liikkuu. Sanoja on vaan liian vähän. Eilen illalla väsyin peittelemään oloani. Rupesin vain itkemään. Olen viikon pitänyt kulisseja yllä, nyt en enää jaksa. Nyt en jaksa edes itkeä. Istun vain ja tuijotan kaukaisuuteen. En halua mennä sängylle makaamaan, ajatuskin kuvottaa. Mun piti ottaa tämä päivä rennommin, niin mulle eilen sanottiin. Mutta ei, en onnistunut. Helvetinmoinen esittäminen päällä koko päivän, ja väsyin taas. Mä osaan vaan väsyttää itseni, en muuta.

Jos mä hymyilen, kukaan ei varmastikaan arvaa että muhun sattuu! Mä olen ehjä ulkoa mutta sisältä täysin riekaleina. Mä olen sairas. Mun on pidettävä tää omana tietonani. Vain siten voin selvitä. Kukaan ei saa tietää totuutta. Kenenkään ei tarvitse tietää. Näin on parempi. Hymyilen, vaikka sattuu. Nauran, vaikka oikeasti itkisin. Olen iloinen muiden mielestä, vaikka oikeasti teen henkisesti kuolemaa .. Ajatukseni kiertää kehää, tämä on taas itsetuhon pakko toistoa.. Mun on lopetettava viiltely. Nyt, ryhdistäydy! Älä, älä edes ajattele viiltämistä! Sähän haluat pitää perhosen elossa! Vai haluanko? Haluanko mä lopettaa itseni satuttamisen? En enää tiedä. Voisin vaan romahtaa lattialle ja itkeä. Mutta mun on pysyttävä vahvana. Mä en saa itkeä..     Kumpa voisin vaan lähteä pois. Kadota jonnekin toiseen universumiin. Kauas täältä. Haluan lentää pois! En tunne itseäni ihmiseksi. En edes eläväksi olennoksi. Mä en ole henkisesti elävä. Koska mulla on 2 tunnetta, ahdistunut ja

Nyt riitti. Halu viiltää on ollut huipussaan jo viikon. Mä en jaksa enää viiltää, sillä ne haavat ei ikinä ole mulle riittävän syviä. Mulle ei kelpaa mikään.. Kuulin/Luin tällaisesta kuin Butterlfy Project  eli Perhos-projekti . Ajattelin kokeilla, koska mitä hyötyä viiltää jos ne haavat ei riitä mulle? Projektin idea on että piirretään käteen tai muualle kehoon perhonen/perhosia. Ja ne perhoset voi nimetä itselle tärkeiden henkilöiden mukaan. ( esim. En nimeä niitä, kun jo itsessään se perhonen riittää.) Ja kun viiltää, ne perhoset kuolevat. Ja en ainakaan halua niiden kuolevan! Perhosia voi piirtää jos on paha olla, tai vaikka ei olisikaan. Tänään alkaa. Kehossa on yhteensä 5 perhosta ja katsotaan kauanko selviän viiltämättä!

Mä oon väsynyt. Oudon väsynyt, nimittäin olen jotenkin levoton. Nuo katkonaiset yö unet, niihin alkaa tottua. Koirani oli kanssani täällä pk:lla. Se nosti mut yhdeksi päiväksi kuiluni pohjalta. Sitten mä taas väsyin. Koirani huomasi ja alkoi vahtimaan mua. Se näki sen, mitä kukaan muu ei nähnyt. Se näki tän pahan sisälläni. Se yritti koiran tavoin auttaa, pitämällä heikon omistajansa turvassa. Nyt koirani on kotona. Mä olen täällä. Yksin. Vaarassa. Kukaan ei yritä suojella. Olen kuiluni pohjalla, yksin. Tänne mä myös taidan jäädä... Kukaan ei vielä tiedä totuutta, Se ei näy musta. Tämä paha on sisälläni ja sinne se myös jää. Mä voin olla se iloinen tyttö jossa ei näy masennuksen merkit. Mä voin olla se tyttö, joka patoaa kaiken sisälleen ja hymyilee vaikka tuntuu että maailma roikkuu harteilla. Pakon omainen peittely. Sitä mä teen vaikka en haluaisi. Se on vaan pakko. On pakko hymyillä, pakko nauraa, pakko mennä sinne tänne. On vaan pakko. Anteeksi. Mä en osaa olla oma itseni. Mä vaa