Don't get too close, my mind is the dark side..

Jos mä hymyilen, kukaan ei varmastikaan arvaa että muhun sattuu!
Mä olen ehjä ulkoa mutta sisältä täysin riekaleina. Mä olen sairas. Mun on pidettävä tää omana tietonani. Vain siten voin selvitä. Kukaan ei saa tietää totuutta. Kenenkään ei tarvitse tietää. Näin on parempi.
Hymyilen, vaikka sattuu.
Nauran, vaikka oikeasti itkisin.
Olen iloinen muiden mielestä, vaikka oikeasti teen henkisesti kuolemaa..

Ajatukseni kiertää kehää, tämä on taas itsetuhon pakko toistoa..
Mun on lopetettava viiltely. Nyt, ryhdistäydy! Älä, älä edes ajattele viiltämistä! Sähän haluat pitää perhosen elossa!
Vai haluanko? Haluanko mä lopettaa itseni satuttamisen? En enää tiedä.
Voisin vaan romahtaa lattialle ja itkeä. Mutta mun on pysyttävä vahvana. Mä en saa itkeä..

 
 

Kumpa voisin vaan lähteä pois. Kadota jonnekin toiseen universumiin. Kauas täältä. Haluan lentää pois!
En tunne itseäni ihmiseksi. En edes eläväksi olennoksi. Mä en ole henkisesti elävä. Koska mulla on 2 tunnetta, ahdistunut ja tyhjä. Jos en ole ahdistunut olen tunteeton, leijun vaan toisessa universumissa, olo on tyhjä.

Jos nyt saisin terän, viiltäisin itseni sairaala kuntoon. Tai no, viiltäisin itseni hengiltä. En halua kuolla, mutten jaksa elää.