Hulluuden symbolit

Mulla on aivan kamala olo.  En jaksaisi edes kirjoittaa mutta pakko tää on jotenkin ulos saada. Kuoleman halu, voiko se tästä enää pahentua?  Kävin avohoitoyksikössä juttelemassa ja tietenkin siellä oli töissä se hoitaja jonka kanssa en pysty puhumaan. Alkoi vaan turhauttaa ja ahdistamaan niin paljon että sain kyyneleitä nieleskellä.  Huomenna mun on puhuttava. Mun on pakko. Muuten mä en näe edes kesäkuuta. Kuolema on lähellä, niin lähellä. 

Ahdistaa.  En jaksa enää.  Haluan kuolla. En halua kuolla. Haluanpas!  Avohoitoyksikössä yritetään saada mut luopumaan lääkkeistä jotka olen saanut kasaan. Ei!! Ei!! Me ei luovuta niistä.  Sanoin hoitajalle että miksi veisin ne pois kun haluan kuolla? Hän ei vastannut.  Mä oon niin vitun väsynyt, tähän taisteluun avun saantiin, mä häviän tän kuitenkin. Antaa lääkäreiden tukkia mulle niin vahvat lääkkeet kun haluavat. Ei ne mua korjaa, ei auta edes pysymään järjissäni.

Kauaksi pois. Päästäisitkö vaan irti? Antaisit mun mennä paikkaan parempaan? Mä oon niin väsynyt, niin rikki.  Mä en ole se ihminen joka olin vuosi sitten, mä olen aave siitä.  Mä vaellan edestakaisin, etsien paikkaa jossa voisin vain hengittää vapaasti. Kokea sen hetkellisen hyvän olon. Mutten löydä sellaista paikkaa, mä en voi olla missään. Mun on pakko vaan kitua.  Kaikki niin tuttua, mutta samalla niin vierasta..?  Terä oli jo iholla. Mutten saanut haavaa aikaan. Mitä jos seuraava viilto lopettaisi elämämme? Kaikuu Itsetuhoisen sanat päässäni. Ei, lääkkeet lopettaa meidän elämän. Kuiskaan.  Voiko olo enää pahemmaksi mennä? Äitini ei tiedä todellista oloani, tietää vaan että on hankalampi olo. Mua ahdistaa vaan niin suunnattomasti olla olemassa. Olo sumenee, pääni painuu usvaan. Usvapeitto peittää huoneen. Mieli irtoaa kehosta. Vähän väliä siirryn viereeni istumaan, sitten takaisin kehooni. Argh.. tämä on raivostuttavaa, ja äärimmäisen kuluttavaa. 

Taivas itkee, oisko pian aika liittyä luokse enkelten? Huolitaanko mua edes sinne?  Olo alkaa käydä entistä hankalammaksi. Mä vaan vellon tässä olossa, en näe hetkeäkään helpompaa.  Aamulla toivoin että olisi jo ilta, en halua olla hereillä. Nyt kun olisi aika nukkua, ajatukset ei anna sulkea silmiä. Vaikka ajatukset pitää hereillä, en siltikään tiedä mitä ne on? Voisiko joku auttaa mut takaisin elämään? Vaikka kädestä pitäen näyttää että miten eletään?  Nyt mä en elä, mä olen pelkkä kuori joka on elossa, vihaten sitä. 

Niin Väsynyt.  Niin Rikki.  Niin Loppu.  Kuoleman halu on todella kova. Mä en oo varmaan koskaan ollut näin lähellä kuolemaa. Mä haluaisin kertoa kaikille suunnitelmistani, mutta sitten se estettäisiin. Sitä en halua. Kerrankin kun on mahdollisuus päästä pois elämästä, en aio sitä menettää.  Tänään avohoitoyksikössä kaikilta muilta kysyttiin kuulumiset. Paitsi multa.  Ketään ei kiinnosta tietää miten mulla menee. Antaa olla, hoitajat tiesivät paljonko mulla on lääkkeitä. Käskivät viedä ne apteekkiin. En todellakaan ole viemässä. Mä otan ne joku päivä ja toivon kuolevani. Mä haluaisin uskoa että elämä voittaisi, niin ei vain tule käymään. Mä tulen kuolemaan. Mun elämällä ei ole tarkoitusta. Anteeksi etten pysty olemaan se mitä kaikki halusivat, antakaa anteeksi etten jaksa enempää.  Joku kaunis päivä, mä oon enkeli muiden joukossa, vain tähti taivaalla, toivomassa teille kaikkea hyvää.  Mä makaan fyysisesti sängyllä,  mieli huutaa että missä mä olen.  En tunne kehoani,  en tunne itseäni

Mä huudan apua keskeltä pimeää metsää, vaikka oikeasti kävelen pyörätiellä ja aurinko paistaa. Äärimmäisen itsetuhoinen olo. Lääkkeet huutaa kaapissa että mun pitää tappaa itseni niillä. Mutta kun ne ei vielä riitä!  Mä tiedän että tarvitsen apua, mutta mikä auttaa? Kuka auttaa..? Osastolla mä oon vaan säilössä. Kotona en pärjää. Lemmikkien takia en pääse kuntoutuskotiin.  Kuolema on ainut keino...  Kaikuu päässäni. Oloni muuttuu kokoajan vain sumuisemmaksi, hallinta itseeni katoaa kohta kokonaan. Aika valuu sormieni välistä, niin kuin kaikki.  Mä katoan mieleeni, katoan olemattomiin. Toivoisin että menettäisin tunteeni, olisin vain tyhjä kuori. Ajatukset olen jo menettänyt. Miksi mä aion itseni tappaa? On varmaan suurin kysymys mikä ihmisille herää. Vastaus on se, etten jaksa enää taistella siitä että saisin oikeanlaista apua. Tai apua ylipäätään. Mä oon psykiatrien kauhu, mä vaan palaan uudelleen ja uudelleen osastolle. Kaikki psykiatrit miettii että miksi? He laittavat mulle vahvat

Voimattomana kuljen, odottaen että mulla tarpeeksi lääkkeitä kuolemaan varten. Peilikuva, minä vai joku muu?  Kuka mä oon?  Pää on liian sumussa. Mä katoan mieleeni, mua ei ole olemassa oikeasti. Uskothan?? Mieleni uumenissa, niin syvällä, niin kaukana jossain.  Anna mun mennä ja luovuttaa.  Mä nousen ilmaan. Korkealle, niin korkealle etten enää kehoani näe.  Mieli meni automaattivaihteelle. Mä teen mitä pitää, mä en ajattele mitään. Mun on päästävä pois osastolta. Kerään nyt viimeiset voimani ja menen hymyillen käymään osastolla. Kukaan ei saa tietää todellista oloani.   Kasasin voimieni rippeet. Nyt olen vapaa osastolta.

Kotona lomilla, huomenna uloskirjaus. Mä en halua lähteä osastolta, mutten halua jäädä osastolle. Mä en tule pärjäämään. Jos jään, maksan tyhjästä, jos lähden oon pian takaisin.  Kukaan ei voi täällä auttaa mua. Kukaan ei edes yritä. Mua kohtaan ennakkoasenne. Miksi jäisin? Ajattelin pyytää että pääsisin jonnekin toiselle paikkakunnalle hoitoon, sellaiseen missä mua ei tunneta.  Mulla oli tänään verkostopalaveri, mut ajettiin taas niin nurkkaan.  Mihin sä tarvitset sitä ja tätä henkilöä? Koin itseni todella huonoksi, kun ympärilläni on niin paljon viranomaisia. Mun elämässä ei saisi varmaan olla yhtäkään viranomaista.  Anteeksi mä en jaksa.  Mä olen ihan loppu, oon ollut viikon osastolla, ja mun kanssa ei edes juteltu, tarvittavaa kun pyysin pyydettiin sinnittelemään,  mä olin säilössä siellä. Mä oon ihan samassa tilanteessa edelleen. Mutten voi jäädä osastolle, mun on pärjättävä.  Terä huutelee mulle, lääkkeet kaapin perällä huutelee. Mä haluan hautaani lepäämään. 

Huutoa, pään sisältä.  Tunteet? Onko niitä sittenkään. Irtoan kehostani, katoan kokonaan. Peilistä katsoo joku outo? Auta mua pliis? Mä häviän ja haihdun. Olenko sittenkään oikea? Toivon etten olisi.  Voisitko ottaa kädestäni kiinni, taluttaa huomiseen? Näyttää maailman kauneus, kauheuksien keskeltä. Eih, älä kuitenkaan. Mä en uskalla elää. Anna mun kuolla? Pliis anna lupa luovuttaa?  

Mikä maailma?  Sohvannurkkaan käpertyneenä itseni löydän?  Onko tämä osasto oikea vai ei?  Olenko minä oikea vai en?  Kuka itseasiassa edes olen?  Peilikuvaa tunne en.  Katselenko todellisuutta elämän ja kuoleman rajoilta?  Kertoisiko joku mulle miksi mä täällä olen?  Olenko oikeasti niin sekaisin että mun pitää lukkojen takana olla?  Ilmeisesti. Apua, mä huudan.  Ei sitä kukaan vaan kuule.  Koska kaikki on sisällä pääni.  Kehoni turta, mieli olematon.  Olenko oikeasti tässä ja nyt?  Mä elän mutta tämä ei ole elämää. Miksen voi olla "normaali"?  Keho leijailee,  mieleni irrallaan.  Pää sumussa, ympärillä kaunista usvaa, heh, mä taidan menettää kohta hallinnan. Hallinnan itseeni. Kertoisiko joku mulle että olenko oikea, hengissä oleva ihminen?  Hei, sinä siellä, olisitko kiltti ja palauttaisit mut todellisuuteen?  Olisitko niin kiltti?  Hiljaa, aivan hiiren hiljaa nyt ollaan, ettei pahuus löydä päällemme. Pahuus hiipii metsän siimeksestä, kuin saalistava peto, olenko edelleen

Ahdistaa, osastollekaan en voi mennä. Ei mua sinne huolita. Apua kun pyytää, joutuu heikoksi alentua. Mitäköhän tapahtuisi jos ottaisin 500mg levoziniä? Sen verran mulla niitä on. Vai keräänkö vielä?  Mä olen tuolla jossain, olinpaikkaani en tiedä. Itsetuhoinen haluaa viillellä. Hoen hänelle ettemme voi tänään. Hän tuhahtaa ja sanoo että hän määrää. Luovutan, annan luvan tehdä mitä vaan. Musta ei ole taistelemaan vastaan. Musta ei ole tällähetkellä mihinkään.

Mä oon eksynyt.  Olen pieni tyttö yksin metsässä. Metsän hirviöt vaanii, ei auta vaikka äiti on sanonut ettei hirviöitä ole, ne on totta mulle.  Olen niin kamalan yksin. Ja niin kamalan väsynyt. Kukaan ei auta mua jonkun luokse turvaan. Kaikki ajattelee että pärjään yksin, ehei. Olen liian heikko pärjätäkseni yksin. Tarvitsen apua, mutten saa sitä sanoa. Joudun olla yksin täällä metsässä. En apua huutaa saa, peloissani joudun odottamaan että aurinko taas nousee ja liikkua uskaltaa. Olo ei ole mikään.  Terät huutelee, käsi on niin kipeä etten voi viiltää siihen.  Yliannostus propralia, taas. Pakkomielle aiheuttaa itselleen jotain ottaa valtaa. Antakaa mun olla ja nukkua, niin kauan että kaikki olisi paremmin.

Klo 17:30 Miksi luotin? Nyt istun päivystyksessä ja odotan että joku katsoo kättäni. Mä vihaan itseäni. Mä haluan kotiin, viiltämään. Tuhoamaan itseni kunnolla.  Ihmiset kävelee edestakaisin. Mä katoan mieleeni.  Klo 21 Niiin hyödyllinen käynti päivystyksessä. Istuin siellä yli 2 tuntia ja lääkäri sanoi että voit lähteä kotiin. 

Vajoan sohvalle, voisinpa kadota, lopullisesti.  Kuka tuo peilikuvan henkilö on? Peilikuvan henkilöllä on inhottava virne naamallaan. Tuska repii, tuhoaa.  Hengitä. Pliis, yritä vain hengittää. Yritä pysyä kasassa!  Hetki sitten löysin itseni taas verisen lavuaarin ääreltä.  Voimat on loppu.  Xanor ei auta enää. Mutta osastolle en mene. 

Jos mä oon oikee... Katson itseäni peilistä, ei, kuka tuo on? Mä vajoan kuiluuni. Mä en näe enää valoa, mä oon liian syvällä täällä maailmani koukeroissa. Kuka mä oon? Miksi tuo kutsuu mua tuolla nimellä. Miksi mä oon täällä? Miksi mä en hengitä vaikka olen elossa? Auttakaa mua! Joku huutaa pääni sisällä.  Mutta kuka? Pienen lapsen ääni kaikuu, mä katoan pääni sisälle. Missä todellinen minä on? Huhuilen itseäni. Joku sanoo etten ole lähettyvillä. Miten voin olla näin lähellä itseäni, mutta samalla näin kaukana?  Vieraantunut itsestään mä oon. Se on dissosiaatioo. Missä mä oon? Kuka sä oot ja kuka mä oon?  -MC mane  Kävelen kaupunkiin, tunnen kuinka silmäni tyhjenee, heijastus ikkunasta ei näytä minulta, kuka tuo on? Kuiskaan. Missä on mieleni? Jossain kaukana. Tuntuu kuin joku hallitsisi kehoani. Tekisi kaiken mitä pitää, muttei ajattele mitään. Lääkäri sanoi joskus ettei mulla voi olla dissosiaatiohäiriötä kun osaan kuvailla oireita niin hyvin ja oireeni ovat niin eläviä. Kai mä osaan

Sängyn pohjalla, ei aika kulu.  Makaan tässä, hiljaa, tunnen kuinka hoitajat ottaa musta kiinni. Avaan silmät, ketään ei näy. Kissa nukkuu rauhassa vieressäni. Sydämeni hakkaa. Suljen silmät ja jatkan nukkumista, eih, kaikki tapahtuu uudestaan. Keho alkaa kouristelemaan. Sydän hakkaa, olen satavarma että joku pitää musta kiinni, avaan silmät, ei vieläkään ketään. Ei täällä ole ketään, kuiskaan itselleni. Hirveät takaumat piinaa. Kadulla kävellessäkin saatan tuntea että joku ottaa musta kiinni, toitotan itselleni ettei kukaan koske muhun.

Aika matelee, tunnit ei vaihdu. Mä haluan mennä kotiin itkemään. Voimat on vaan liian lopussa. Muttei kukaan usko mun olon olevan näin huono. Oma vikani. En luota enää kehenkään että voisin kertoa totuuden.  Taas löydän itseni verisen lavuaarin ääreltä. Tunteet sekoittuu vereen. Miksi? Miksi olen näin heikko? Miksi sallin tämän aina uudestaan ja uudestaan? En tee mitään, tuijotan vain tuota verivanaa. Verta sykkii sydämen tahdissa, ilmeisesti tikit olisi paikallaan. Pyh. Kyllä se tyrehtyy. Siivoan jälkeni, nappaan koiran hihnan ja lähden lenkille. Tunteet ei purkaudu edes kävellessä. Tyhmä, idiootti, aina mä lankean tähän samaan kuvioon!  Pään sisältä kaikuu nauru, pilkkaava, Itsetuhoinen naureskelee ja huutaa kuinka huono, surkea, olen. Kuinka oikean minän pitäisi kadota. Mutta kuka on oikea minä? Kun olen,  kuulemma, jokainen näistä. Ei! En ole!  Miten mä voisin olla ihminen kuudella eri nimellä?  Nyt istun vain sängylläni. Riivaamana. Itsetuhoinen paiskoo silmilleni kuvia viilloista

Tuntuu että järkeni viimeisiä rippeitä viedään.  Kaadun kohta maahan, jalat ei kestä enää tätä ahdistuksen painoa. Silti juoksen paikasta toiseen, mukamas tunteettomana.   Huomenna taas aika avohoitoyksikköön. Eih! Älkää pakottako!  Päivällä makasin sohvalla itkien. Mä oon vaan niin loppu.  Aika katoaa tuhkana tuuleen. Löydän itseni istumasta vessan lattialta, kädessä taas haava. Kuulen jo nyt vihaisten hoitajien äänet. Miksi et soittanut?!  Mutta väliäkö sillä? Antakaa mun vaan nukkua.

Me ei enää mennä sinne!! Eihän Lasikettu? Eihän?? Itkee pieni lapsi päässäni. Voi kunpa voisimme olla menemättä. Kuiskaan hiljaa. Kukaan meistä ei halua enää käydä avohoitoyksikön yhteisöissä. Mutta jos kieltäydymme menemästä niin mua syytetään etten ota apua vastaan.  Muut minät ovat heille pelkää kuvitelmaa. He eivät tunne muita kuin Lasiketun. Tämä tuntuu Muista pahalta.  Melkein itkien lähdin sieltä, melkein itkin siellä. Mutta mitä tekee hoitajat? Rupeaa kyselemään niitä näitä. Ai niin, unohdinkin etteivät he usko mun pahan olon olevan todellista. He luulevat että haen huomiota. Antaa olla. Lähtiessäni kysyttiin että onko mulle varattu viikonlopulle aikaa, no ei ollut, sitten sanotaan soittaa jos olo huononee, vastaan että tuskin ja lähdin. Sisäinen teini turhaantui ja töksäytti näin. Kotimatkalla melkein itkin. Olo on vaan jotain niin kamalaa.  Meitä vihataan joka puolella. Hoitavataho vihaa eniten. He eivät usko meitä. Älä enää luota heihin! Kuiskaa Pelokas pääni sisällä. Mutta

Niin kaunis on sen hento kutsu. Niin kauniisti se houkuttelee mukaansa.  Ja niin mä löydän itseni itkemästä lavuaarin reunalta, kädessäni terä, jonka olemassa olosta mulla ei ollut edes tietoa.  "Jos joku kertois mitä mä tääl vielä teen, ottais kädestä ja taluttais huomiseen, sä sielä mä poissa, onnellinen loppu vain tarinoissa.." -Methodi Mitä helvettiä? Miks mä istun täällä avohoitoyksikössä? Tää on ihan turhaa.