25.5.2017

Mä huudan apua keskeltä pimeää metsää, vaikka oikeasti kävelen pyörätiellä ja aurinko paistaa.

Äärimmäisen itsetuhoinen olo. Lääkkeet huutaa kaapissa että mun pitää tappaa itseni niillä. Mutta kun ne ei vielä riitä! 

Mä tiedän että tarvitsen apua, mutta mikä auttaa? Kuka auttaa..? Osastolla mä oon vaan säilössä. Kotona en pärjää. Lemmikkien takia en pääse kuntoutuskotiin. 

Kuolema on ainut keino... Kaikuu päässäni.

Oloni muuttuu kokoajan vain sumuisemmaksi, hallinta itseeni katoaa kohta kokonaan. Aika valuu sormieni välistä, niin kuin kaikki. 

Mä katoan mieleeni, katoan olemattomiin. Toivoisin että menettäisin tunteeni, olisin vain tyhjä kuori. Ajatukset olen jo menettänyt.

Miksi mä aion itseni tappaa? On varmaan suurin kysymys mikä ihmisille herää. Vastaus on se, etten jaksa enää taistella siitä että saisin oikeanlaista apua. Tai apua ylipäätään.

Mä oon psykiatrien kauhu, mä vaan palaan uudelleen ja uudelleen osastolle. Kaikki psykiatrit miettii että miksi? He laittavat mulle vahvat lääkkeet ja ihmettelevät että miksi ne ei vaikuta. Ne ei voi vaikuttaa koska en ole saanut purkaa niitä asioita jotka menneisyydessä kalvaa. Kuntoutuskodilla mä en saanut puhua mun menneisyydestä. Persooniakaan ei kuulemma ollut olemassa. Silloin mun mitta tuli täyteen. 

Nyt mä seilaan mieleni synkässä meressä, vailla suuntaa. Menneisyyden aaveet seuranani. Rantaa ei ole lähimaillakaan. Mä oon menettänyt toivoni. Mä lähden pian haudan lepoon, lähden luokse enkelten. Toivottavasti saisin vaan kadota.

Mä haluaisin parantua, olla joskus ns. "normaali". Mutta tällä menolla se on mahdottomuus. Mä en tule koskaan olemaan työkykyinen, en edes opiskelu kuntoinen. Ensi viikko olisi koulua, mutta musta ei nyt vaan ole siihen. 

Xanor kurkusta alas ja yritän selviytyä huomiseen. Pian mä pääsen kokonaan pois elämästä. Nieleskellen kyyneleitä mä yritän olla jotenkin päin. Pitää nyt kasata itsensä, mä oon äitini luona, mä en pysty näyttämään todellista oloani. 

Mä lupasin avohoitoyksikön hoitajalle etten tapa itseäni tänään. Pidän siitä kiinni viimeiseen asti. Mä haluaisin niin kovasti kuolla nyt, mutta mä en voi pettää lupaustani.