Hulluuden symbolit

Olen väsynyt, saanko ruveta nukkumaan?  Mä väsyn joka asiasta, ihan jo pelkästä hengittämistä. Mä vaan väsyn ja väsyn.  Nukkuminen ei auta, näen vain painajaisia.  Ääni mun päässä sanoo; luovuta, luovuta, luovuta. Joku pääni sisällä komentelee mua. Mun pitäisi repiä hiukset päästäni, viillellä, tappaa itseni NYT. Mun pitäisi kävellä ympyrää huoneessani, tai muuten kuolen. Hah, haluan kuolla niin en tottele!  Nyt komennetaan hakkaamaan päätä seinään.  Ne on harhoja, en tottele, ei tarvitse totella! Yritän toitottaa itselleni, turhaan.  Harhat alkaa vahvistumaan. Kehoni alkaa katoamaan, tuonne jonnekin. Mielestäni en ole ollut pitkään aikaan tietoinen. Yritän painaa jalkani lattiaan, yhtä tyhjän kanssa, en tunne mitään.  Psykologin kanssa juttelemaan, hetken helpompi olo, nyt taas ahdistus riivaa. Mulla on vaan silloin helpompi olo kun juttelen jonkun kanssa. Mieshoitaja illassa, eli olo pahenee kun tietää ettei voi ainakaan jutella. Kokoajan sellainen olo, että mun pitää luopua mun koir

Pelko kasvaa, alkaa käydä jo sietämättömäksi.  Tikit huutaa, niin kovasti että mun on pakko repiä niitä. Mä revin ne irti! Pakko!  Ja niin revin ne irti. Hoitaja oli vihainen.  Mitäs vitun väliä sillä on? Kuuluu Itsetuhoisen ääni pääni sisältä. Niin. Mitäköhän väliä sillä on? Se kuitenkin vaan esittää vihaista, ei ketään kiinnosta todellisuudessa se mitä ikinä teenkään itselleni.  Aika matelee, niin helvetin hitaasti että tuntuu että sekoan kohta.  Tappakaa mut.

Päivä mennyt itkien. Mua pelottaa huominen. Huomenna nimittäin alkaisi lääkehelvetti, mä kieltäydyn kuitenkin. Mä en tässä kunnossa jaksa lääkekokeiluja. Mä en suostu. Se on liikaa tällähetkellä.  Hoitajat eivät ymmärräkään kuinka paljon pelkään. Olen kuulemma masentunut. Siltä totta puhuen tuntuukin. Mua masentaa, josta tulee toivottomuus, toivottomuus johtaa itsetuhoisuuteen. Näin mulle sanottiin. Mä en halua kokeilla sitä lääkettä. EN HALUA! Mä en suostu! Mut ajettiin taas niin ahtaalle että lamaannuin enkä uskaltanut sanoa EI. Mä tiedän että kaikki haluaa mun parasta, mutta mä en halua lähteä lääkehelvettiin taas.  Tikit huutelee kädessä, revi meidät irti! Menin äkkiä sanomaan hoitajalle. Nyt mun pitää olla muiden potilaiden joukossa. Mä vajoan sohvannurkkaan, piiloon, piiloon muita.  Anna mun mennä kotiin, mulla on siellä yli 2 grammaa lääkkeitä kuolemista varten!  Mä haluan mennä nukkumaan, mutten viitsi. En saa kuitenkaan nukuttua.  Haluan kuolla. Enää musta ei yksikään prosentt

Ahdistaa. En saa happea! Tuntuu kuinka joku olisi puhkaissut henkitorveeni reiän. Painaudun tupakkaparvekkeen seinää vasten, tunteakseni että siinä on seinä.  Turhaan. Mä en tunne fyysisesti mitään. Tää on todella pelottavaa!  Tuntuu että sekoan kohta. Mä en jaksa enkä halua aloittaa sitä lääkekokeilua. Tuntuu että muut ihmiset ovat painostaneet mut siihen. Mä en halua! Päästäkää mut pois? Kotiin? Pliis? Päästäkää mut ulos! Huutaa joku pääni sisällä, vai ulkopuolella? Mä en tiedä enää. 

Missä mä oon? Miksi mä oon? Päästä mut pois..? Olisitko niin kiltti?  Mä oon niin väsynyt tähän? Saanko vain lähteä ja tappaa itseni..?  Torstaina kuiskasin koiralle että lähden nyt enkelten luo. Koira katsoi ymmällään,  mitä sä tarkoitat? Kuiskaan koiralleni että olen niin väsynyt, etten jaksa enää. Koirani, ainoa syyni elää, olisi varmasti onnellisempi jonkun toisen luona. Olen niin paska koiranomistaja ja ylipäätään ihminen, etten ansaitse noin hyvää ja hienoa koiraa.  Mutta nyt mä istun taas suljettujen ovien takana, peloissani, lääkekokeilu alkaa ensiviikolla. Mä en halua, mä en kestä sitä! Olisin halunnut vain haudan lepoon, en ole enää se ihminen jolla oli elämässä jotain iloa. Olen vain sairauden vanki, elämänilon kadottanut ihminen. Olen vain vankina kehossa, joka ei ole omani.  Mieleni, missä olet? Olen vain tyhjä kuori vailla syytä elää. Vailla elämää, olen vain elossa.  Nämäkin ovat vain tyhjiä sanoja vailla merkitystä.  Kukaan ei saa selville mitä mielessäni liikkuu, kukaa

Osastolla. Ahdistavaa, nyt alkaa taas lääkehelvetti. Lääkekokeiluja luvassa. Mun mieli ei tule kestämään tätä! Kun en kestä enää mitään. Haluan vain tappaa itseni, olla vain kuollut. Mä en jaksa, nyt jo kysyttiin että pystynkö olemaan vahingoittamatta itseäni, enhän mä voi mitään luvata ja sitten jo ehdotettiin eristyshuonetta. Eih, tätäkö tämä taas on?  Mä haluan viiltää. Nyt. Mutta millä? 

Istun hiljaa sängyllä, tuntuu kuinka olisin kuollut. Koira ja kissa ovat vieressäni. Ennen ne sai mut pidettyä todellisuudessa, ei enää.  Kohta juttelemaan lääkärin kanssa. Mua pelottaa. Pelottaa ihan oikeasti.  Mä en tiedä mitä aion sanoa. En tiedä yhtään. Aivoni eivät toimi. Vapisen kuin haavanlehti. Pelottaa liikaa.

Toiset ajattelee aamulla ettei heille ole vielä tänään taivaassa paikkaa, mä ajattelen että mä menen sinne vaikka väkisin. Tai vaikka helvettiin, kunhan maan päältä pois pääsee. Itsetuhoinen yritti tappaa meidät. Viilsi ranteeseen pitkittäin haavan johon tuli 13 tikkiä.  Nyt istun päivystyksessä, vapisten, peläten että sanotaanko mua taas huomionhakuiseksi. Mä en oo osastolle menossa, koska siellä mua kohtaan on kamalat ennakkoluulot, mä en niiden mielestä ota apua vastaan vaikken ole edes apua saanut. Kukaan ei halua mua auttaa? Onko näin? Vai eikö kukaan osaa auttaa? Mistä tämä käytös johtuu? Mitä mä oon tehntyt väärin...? Olemalla olemassa. Mä saanko vain mennä kuoleman hellään huomaan? Nukkua rauhassa pois. Sitten kaikki on hyvin. Mä saan mielelläni rauhan. En kuitenkaan taivaasta paikkaa saa, uskoisin että henkien luota saisin paikan koska vain? Henkien luokse, kuoleman ja elämän välitilaan? Pliis, päästäkää mut menemään! 

Mä en halua enää herätä .  Oli ainut ajatus eilen illalla. Yritin viiltää valtimot auki, mutta terä oli niin huono etten onnistunut. Soitin ennen sitä avohoitoyksikköön, joka taas pahensi oloani. Mä melkein itkien soitan sinne, ja mulle sanotaan että soittaa jollekin kaverille ja jutella niitä näitä. Sillä hetkellä menetin toivoni lopullisesti, samapa tuo kun kuolisin. Eipä mistään apuakaan saa. Eikä mua oteta tosissaan. Ainut keino on enää kuolema. Mä en enää halua mennä avohoitoyksikköön. Jos asenne mua kohtaan on tällainen, niin miksi menisin? Terä huutelee, pitäisikö mun vaan langeta sen ansaan? Kuoleman hellä kuiskaus houkuttelee, ehkäpä mä vielä tänään lankean sen ansaan..? 

Ahdistaa vaan niin paljon heti aamusta, niin paljon että viilsin.  Yö meni painajaisten parissa. Mä oon niin väsynyt ja haaveilen kuolemasta. Mutta mua ei huolittu osastollekaan. Tämä suomen psykiatrinen hoito on kyllä ihan perseestä. Soitan avohoitoyksikköön että otin lääkkeitä yliannostuksen, en aluksi uskaltanut sanoa että halusin tappaa itseni. Sieltä käskettiin ottamaan xanor ja lähtemään ulos. Lääketokkurassa aloin jo olemaan aika pahasti kun lähdettiin päivystykseen, jonne olisi pitänyt mennä ambulanssilla. Mutten suostunut ambulanssilla, pystyin kuitenkin vielä kävellä. Ja olisihan mulla voinut taju lähteä, jolloin olisin kaatunut ja toivon mukaan lyönyt pääni pahasti.  Sitten makasin 6 tuntia päivystyksessä. Lääkäri kysyi miksi otin ne lääkkeet, kysyi että hainko huomiota, en vieläkään uskaltanut sanoa, että halusin tappaa itseni. Vastasin etten tiedä. Lääkäri sanoi että joko kotiin, neurologian valvonta osastolle yöksi tai sitten yrittää päästä osastolle. No valitsin osaston.

Mä vaan kirjoitan kun on niin helvetin kamala olla. En halua olla enää elossa, vaikken ansaitse kuolemaa. Haluan vaan kuolla. Haluan olla heikko ja päästää irti tästä maailmasta. Vaipua sinne pimeään tyhjyyteen. Haluan olla olematon. Tuntuu siltä että elämän haluni on kuollut. Se yliannostus jonka otin, vaikuttaa vieläkin huimausta ja tasapainon kanssa ongelmia.  Ahdistus repii sisältäpäin riekaleiksi. Hiljaista kuolemaa teen kokoajan. Hengittäminen on helvetin raskasta. Mä en jaksa, mä en halua jaksaa, enkä mä pysty jaksamaan. Antakaa mun kuolla, pliis?   Suomen psykiatrinen hoito on ihan priimaa! Olin 6 tuntia päivystyksessä koska yritin tappaa itseni lääkkeillä, päivystävä lääkäri sanoi että joko kotiin tai osastolle, ja valitsin osaston. Psykiatri sanoi että kotiin vaan. Ettei osastosta oo mulle apua. Ja nyt oon kotona. Suunnittelemassa itsemurhaa. Mä en vaan jaksa enää.

Täällä päivystyksessä mä istun, haaveilen kotiin pääsystä, kuolemasta. Kunhan pääsen lähtemään niin tapan itseni välittömästi. Viillän vaikka itseni hengiltä, tai otan yliannostuksen levoziniä! Mun on vaan kuoltava!! Mä en halua elää.  Mä istun zombina, odottaen että otetaan sydänfilmi. Sitten lähden kuolemaan. Osastolle en vapaaehtoisesti mene. Mä en halua elää! Mä haluan kuolla! Nyt kun olen miettinyt tuota lääkkeiden yliannostuksen ottamista, ehkä siihen liittyi toive kuolemasta, jos se tappaisikin mut? Mutta ei se niin tehnyt. Olisi pitänyt ottaa enemmän niitä,  HALUAN TAPPAA ITSENI!! Olen niin vitun väsynyt. Saanko vaan kuolla pois? 

Uskallanko kertoa että otin liikaa propralia? En tiedä.  Pidänkö suuni kiinni ja yritän sinnitellä päivästä toiseen..? Ottamalla xanoreita tarpeen vaatiessa..? Elämällä minuutin kerrallaan..? Yrittämällä pysyä järjissäni..? Enhän mä halua apua, niin mitä helvettiä mä tein avohoitotiimissä?? Saanko lähteä pois täältä, ottaa kaikki lääkkeet ja kuolla?  Kun katson taivaan tähtiä, toivon liittyväni pian niiden joukkoon? Mutta mä pysyn täällä (vielä), ehkäpä vielä joskus näen tän sairaan maailman kauneuden?  Voisiko joku kertoa miksi, miksi mä olen elossa...? Niin elossa, en elä.  Lisää lääkkeitä, levoziä, lamictalia ja sertraliiniä. Nyt istun päivystyksessä. Täydellisessä lääketokkurassa. Saas nähdä menetänkö taas vapauden..? Mutta mitä väliä enää millään on..? Sillä tapan itseni kunhan pääsen täältä päivystyksestä. Tuntuu vaan että pääni hajoaa jos en pääse kuoleman hellään huomaan..

Ahdistaa, niin kovasti että voisin vaan jäädä nukkumaan, mutta ei. Pakko lähteä avohoitoyksikköön. Mä en jaksa.  Propralit ei aiheuttaneet mitään, yöllä heräsin siihen kun koira ja kissa leikkivät. Nousin ylös, samantien alkoi huimaamaan ja korvissa soimaan. Nyt ei ole enää mitään.  Mä vaan haluan nukkumaan. Olen ihan kuoleman väsynyt. Voisinpa vaan kuolla. 

Näen kuinka käteni kurottaa dosettiani, ei sä et saa! Huutaa Pikkuinen pääni sisällä. Otan dosetista iltalääkkeeni ja 80mg ylimääräistä propralia. Levozinit houkuttaa mutta jätän ne dosettiin, mun on päästävä sängystä ylös. Koira ja kissa katsoo ymmällään kun lasken pillereitäni. Anteeksi rakkaat, olen vaan niin väsynyt. Niin niin väsynyt!  Xanor vielä lisäksi. Mikä järki tässäkin oli?? Ei mikään. Mutta en jaksa välittää. Antaa olla. Katsotaan mitkä seuraamukset tulee. Mitä vitun väliä millään on?  Nyt istun vessan lattialla, terä kädessä. Tää vie mun järjen. 

Muistan kuinka lapsena odotin viikonloppua, ei tarvinnut mennä kouluun. Nyt odotan kauhulla viikonloppua, en haluaisi menettää järkeäni! Viikonloput ovat pelkkää tuskaa. Ahdistaa eikä tiedä miten päin olisi. Haluaisi nukkua, mutta lemmikit ei anna. Terä huutelee, järki ei enää toimi. Saa vain nähdä milloin terä on taas paras ystäväni..? 

Ahdistaa, vaikka olen taas vapaana osastolta. Mua väsyttää. Pää hajoilee, mä oon ihan loppu. Makaan sohvalla, tuijottaen kännykän näyttöä.  Saanko nukkua seuraavan vuoden?  Ahdistus sitä ahdistus tätä. Pelkkää ahdistusta taas. Mä haluan luovuttaa, nukkua pois. Tänään päivällä tuijotin lääkkeitäni, ottaisinko nuo kaikki kerralla? Seuraava ajatus oli että EI! Mä en voi!  Mä taas lentelen täällä kauniissa omassa maailmassani.  Mä voisin vaan ottaa koiran kainaloon ja ruveta itkemään. Mulla on joku pakkomielle muuttaa. Nyt suunnitelen muuttoa Turkuun.. Mä haluan kauaksi täältä. Mutta mulla on kaikki täällä, mitä mulla siellä olisi? 

Aamulla herään paniikissa, taas kamalia painajaisia.  Joka yö sama painajainen, painajainen jossa mua raahataan lepositeisiin. Kuinka paniikki valtaa kehoni. Se uni on niin todentuntuinen. Aamulla ensimmäinen ajatukseni oli, enhän mä oikeasti seonnut? Vainoharhat iskee päälle, en uskalla pyytää tarvittavaa lääkettä koska hoitajat voivat käyttää sitä mua vastaan, raahata remmeihin. Pelko on nyt niin voimakas että saatan pian menettää järkeni. Ja sitten olen remmeissä. Pelko toteutuu, toistuu.  Sitten tulee samasta tilanteesta flashbackejä, näen tilanteen silmissäni, tärisen muiston jälkeen, en kestä enää näitä!  Pakenen mielessäni, pelkään liikaa. Muistot käy liian raskaiksi.  Psykologin aika meni todella nopeasti, sain puhuttua kunnolla! Huomenna lääkäri. Päätin että lähden kotiin huomenna. Ja hoitaja oli sen oloinen että se voisi pian onnistuakin!  Mä elän taas täällä pilvilinnassani. Alan pikkuhiljaa palailla todellisuuteen.

Samoja sanoja, samoja lauseita.  Mä olen niin loppu.  Mä en ole läsnä.  Pitäisikö vetäistä rooli päälle? Että pääsisin pois?  Mulle sanottiin että ellen lopeta viiltelyä, niin mut uloskirjataan.  Todella laadukasta hoitoa! Mä haluan pois.  Mä lähden huomenna, mun on pakko. Mä en voi olla enää koirani luota pois. Enkä mä saa täältä apua, koska en osaa ottaa sitä vastaan. Joten, mä lähden. Lähden koska koirani ja kissani.

Missä on mieleni?  Kaukana poissa.  Mä niin vihaan itseäni.

Muistot vilisee silmissäni, Mä katoan niiden matkaan.  Mä katoan menneisyyteni aaveiden silmiin.  Mikä päivä nyt on, paljonko kello edes on?  Missä mä edes olen? Saanko mä paeta, kadota lopullisesti? Loppuisiko elämäni pian, antaisitko joku mulle luvan kuolla?  Kaikki tuntuu niin turhalta, merkityksettömiä asioita kaikki. Mun pitäisi pysyä elossa ja olla viiltämättä.  Mutta mitä nyt kun mä vajoan ajatuksiini, kadoten todellisuudesta, haihtuen jonnekin missä ei todellisuudesta ole tietoakaan. Mä huudon edelleen suunnitelmaa, jolla henkeni lähtee, lupaathan tuoda haudalleni kukkia? Tämä talvi on vain pelkkää kuolemaa ajatuksissani. Mutten mä voi kuolla, koirani ja kissani odottavat minua. Mutten hallitse itseäni enää. Kuolema vaan valtaa, mieleni vaikka kuinka kiellän.  Näen kaiken usvan tuolta puolelta. Mä haluan vaan kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Purkaa tämän oloni johonkin. Mutta kun ei löydy sanoja kuvaamaan. Tämä on kamalaa!  Suunnittelen päivästä toiseen, yrittäen hengittää

 9.3.2017 En onnistunut edes kuolemaan.  Yritin viiltää itseni hengiltä mutta sekin meni pieleen.  Sosiaalinen sivupersoonani sai vallan ja meni kertomaan.  Mä oon niin vihainen! En onnistunut edes kuolemaan!  Mä itken kun pihalla sataa lunta. Eilisten lumihiutaleiden piti olla viimeiset!  Voitko auttaa mua kuolemaan? Mä en kestä enää.  Xanor tulee taas rauhoittamaan mua. Mutta haluan vaipua ikuiseen uneen.  Mikään ei enää auta, kukaan ei voi mua auttaa, tappakaa mut!  Mä näen kahleet elämän käsissäni ja jaloissani, näen vankilani kalterit, tämä on elämän vankila, mun on päästävä ulos, ulos kuoleman luokse. Jouduin vaihtamaan osastoa. Nyt olen toisella puolella.  Haluan paeta maailman kaukaisimpaan kolkkaan.  Kadota olemattomiin. Lakata olemasta.  Kuolla. Mutta mä elän, vastentahtoisesti.  Mä vaan istun hiljaa, Padi kädessä, kirjoittaen jotain. Kadoten mieleeni syvemmälle. Hukkuen, kuollen hiljaa yksin.  Mä haluan viiltää, viiltää niin pahasti ettei mua voi enää pelastaa. Niin pahasti

Mä vaan kirjoitan, tuntuu vaan etten saa tätä pahaa sisältäni pois millään. Joudun vaan turvautumaan blogiin ja päiväkirjaani. En voi taaskaan puhua koska iltahoitajani on mies. Mä luovun toivosta.  Vapisten kuin haavanlehti mä halaan tuota yksisarvis pehmolelua.  Kuolema on niin lähellä, niin lähellä! Seuraava viilto on viimeinen. Sitten se loppuu, samalla kuin loppuu kaikki. En vain tiedä tärisenkö pelosta vai ilosta. Katson kun taivaalta sataa lunta, taitavat olla viimeiset lumihiutaleet jotka näen. Taitaa olla elämäni viimeinen talvi. Viime kesä oli viimeinen kesäni. En tule koskaan täyttämään 20 vuotta. Tulen kuolemaan 19 vuotiaana. Hei, kaikki rakkaat, jos/ kun kaikki tähän loppuu, tuokaa edes haudalleni kukkia, näyttäisin kerrankin kauniilta.  Ei valo tänne enää kanna. Niin pimeässä kuljen. Äänet kaikkoaa. Mä vajoan mustaan menneisyyteen. Kukaan ei mua enää pelasta. Tai jos oikein kovasti haluaa, voi ainakin yrittää.  Mä odotan sitä hetkeä kun saan katsoa kuolemaa silmiin ja san

Ahdistaa. Heti aamusta.  Mä leijun jossain yläilmoissa. Kaukana todellisuudesta. Mieleni alkaa tuhoutumaan. Ympäristön äänet korostuu ja sitten katoaa.  Mä katoan kaiken mukana.   Katselen kauniita universumini koukeroita, katoan siihen maailmaan. Tähtiusva tihenee, mä kadotin taas itseni menneisyyteen. Epätodellisuuden ja todellisuuden raja häilyy.  Keho muuttuu epätodelliseksi. Nousen ilmaan, katsellen kehoani. Mä en jaksa tätä juuri nyt. Xanor taas kurkusta alas, ja yritetään rauhoittua. Lievä tärinä päällä. Mä haluan mennä nukkumaan. Luovuttaa. Repiä tikit irti. Kuolla. Viiltää.  Todellisuuden taivaalla ei näy yhtään pilviä, mä vaan vajoan omaan maailmaani jossa ei ole muutakuin pilviä ja usvaa. Täällä on kylmää ja vettä sataa. Mä vaan katoan tänne. Aina. 

Hetken helpotus. Sitten takaisin kuiluun. Paniikki iskee. Näin kuun!!! Se paha silmä tuijotti mua! Aikoen mulle pahaa!  Halaan tuota yksisarvispehmoa, paniikissa. Mä teen kuolemaa! Mä en kestä Mä en kestä!!  Xanor naamaan ja olo alkaa nyt rauhoittumaan. 

Hei anteeksi!  Pystytkö näkemään tuskani? Vaikka mä hymyilen ja olen niinkuin mitään ei olisikaan, sä et näe mun tukahdutettuja kyyneleitä. Sä et usko kun puhun pahasta olostani. Mä vaan kävelen, paha sisälläni velloen. Mä voin jatkaa matkaa vaikka maailman ääriin. Mutta mä en voi paeta loppuelämääni. Mä haluaisin kaataa tän kaiken jonkun niskaan, jonkun joka osaisi käsitellä sitä kanssani. En siis kenellekään kaverille, vaan jollekin ammattilaiselle! Mutta mä olen niin "helppo tapaus" että mut voi jättää hiljaa yksin kuolemaan. Mun kanssa ei tarvitse keskustella koska mä en osaa aloittaa keskustelua. Eikä myöskään sen takia etteihän mulla voi olla paha olo, kun ei ole todistetta. Todiste on haava.  Mutta hei! Nyt mulla on todiste! Haava jossa 7 tikkiä! Kertooko se totuuden? Haluaisiko joku nyt keskustella kanssani?  Ei. Yritetään saada yhteisöön, mutta kun en suostu niin, annetaan tarvittava xanor ja jätetään sikseen. Olkoot huoneessaan. Tehkööt mitä tekee. Mitäpä se meitä l

Kuolema, mielessä heti aamusta.  Mä yritän tuntea hengityksen, turhaan. Mä teen hiljaista kuolemaa, musta vaan tuntuu etten ole enää elossa, makaan kuolleena huoneessani.  Ajatukseni ovat aivan sekaisin. Mä en tunne mitään, en edes hengitystäni. En ahdistusta, en mitään!  Tunteeni on jäässä, kehoni on myös.  Missä mä oon? Miksi mä oon?  Voisiko joku tappaa mut?  Kuolemantoiveet kohenee, ei kuitenkaan itsetuhoisiksi ajatuksiksi.  Se tappaa sut! Se pyysi hoitajilta saksia! Se aikoo tappaa sut!! Kaikuu ajatukset päässä.  Käperryn sohvan nurkkaan, energiajuoma sylissä. Pitäisi pysyä kokopäivä hereillä. Turha toivo.  Mä en tunne mitään, toivoisin vaan saavani tuntea jotain. Toivon niin kovasti. Mä vajoan maan alle, hiljaa kuolemaan. Tuntuu kuin joku heittäisi päälleni lisää multaa. Jos hengitän niin hiljaa, että se luulee että olen jo kuollut. Lopettaisiko se mullan heittämisen? Pääsisinkö vielä ylös? Tuskin. Mä katoan menneisyyden aaveiden silmiin. Tälläkertaa tunnen kuinka ne aaveet kuris

Hei joku! Ihan sama kuka! Voitko auttaa mua?  Mä en tunne hengittäväni, olenko edes elossa..? Mä haluan tietää.  Jouduin lähteä taas päivystykseen. Itsetuhoinen viilsi.  Hän piirsi iholleni, kivun kasvot, kirjoitti kullanhohtoisella metallinpalalla ihooni todellisen oloni. Mä en muista mitään tapahtuneesta, vaikka seison selkäni takana. Itsetuhoinen kertoo, kuinka se oli taianomaista, veri valui värjäten lavuaariin punaisia vanoja. Se oli kuulemma kaunista.  Vieläkään, mä en tiedä olenko edes elossa. En tunne hengittäväni. En tunne fyysistä kosketusta todellisuuteen.  Kuin olisin palannut menneisyyteen, tunnen kuinka sen pojan kädet köyttäytyy kaulalleni, kuinka hän kuristaa, kuristaa niin etten saa henkeä. Tälläkään hetkellä en pysty hengittää. Kunnes nyt, ainakin tietojeni mukaan. Katoan muistojeni maailmaan.  Kaikki sumenee, en näe tämän usvan takaa mitään. Kuulo terävöityy, olen vaarassa, viestii kehoni. En ole turvassa.  

Hoitaja ilmestyy huoneeseeni, ja kysyy helpottiko olo? Siis mikä olo? Hetki sitten havahdun ja hoitaja oli kadonnut.. Puhelimesta löytyi ihme tekstiä.. Voisiko joku kertoa missä ihmeessä mä oon?? Ja kenestä Lasiketusta tuo nainen puhu!? Missä vitussa mä oon? Ja kuka idiootti on kirjoittanut mun kännykkään??   Nyt. Istun sängyllä, tuijottaen kännykän näyttöä, kasvot kohti seinää. Joku pääni sisällä sanoo etten saa katsoa muualle. Kun katsoin peiliin näin taas jonkun muun. Joku jonka silmät oli tyhjät. Joku joka haluaa tappaa meidät. Mä haluan vaan paeta jonnekin. Lakata olemasta. 

Mä katoan, menneisyyden haamujen valtaan. Ne vie mua kuin tuuli lehtiä.  Nousen kokoajan korkeammalle. Laskeutuminen tulee olemaan kamala. Hiljalleen todellisuuden kahleet alkaa irti päästää. Mä taidan kadota oikeasti. Tähtiusva leviää ympärilleni. Se on kaunis, vaikkakin pelottava. Mä haihdun kaukaisuuteen. Peittää maan ja taivaan. Mä alan olemaan hukassa. Hukassa mielessäni. Mieleni metsän asukkaat aikoo tuhota järkeni. Pakenen, vaikken tiedä minne.  Tuntuu kuin kävelisin ilmassa. Askeleet on niin kevyet. Kenkieni kopina kuuluu kävellessä, mutten tunne askeliani.  Koko kehoni on haalea, miten mustat farkut voi näyttää näin haaleilta?  Hetket menneet alkaa valloittamaan maailmaani. Välähdyksiä sieltä täältä. Ihmisistä joiden kasvoja ei näy.  Musta tuntuu että persoonani ovat saaneet liikaa valtaa. Tänään kaupungilla ollessani väittelin Pikkuisen kanssa että ostammeko yksisarvis pehmolelun. No loppujen lopuksi kävi niin että palaan osastolle ja laukussani on yksisarvis pehmo. Tämä ei o

Mä uppoudun maailmani syövereihin. Katoan mieleeni. Haihdun savuna ilmaan. Kehoni ei ole omani, en tiedä missä mä olen.  Musta tuntuu etten ole olemassa? Mä leijun ilmassa. Katoan jonnekin, silmät tyhjinä vaellan. Aaveena entisestä itsestäni kuljen.  Hiljalleen lakkaan olemasta. Hiljalleen minuutit sekoittuu tunteihin. Ahdistus riivaa heti aamusta. Se saa ajatukseni katoamaan. Katoanko myös itse?  Sivupersoona tuli tupakalla paikalle. Mä en halua polttaa, se on paha juttu!! Kuului huuto pääni sisältä.  Voisiko joku kerrankin ymmärtää että mä pelkään miehiä. Eikö se oikeasti mene perille?? Taas aamussa mieshoitaja. Rauhoittava naamaan ja takaisin nukkumaan.  Mikään ei mene perille. Iltavuorossa taas mieshoitaja. Vointini laskee hetki hetkeltä alemmaksi. Mä lähden pois. Enkä palaa enää koskaan tänne.  Minkäs teet? Mä joudunko vaan hyväksymään tämän? En. Tää on asia jota en hyväksy!  Kyyneleet kohoaa silmiini. Mä en jaksa tätä enää. 

Kaunis oma maailma. Todellisuus edelleen kaukainen muisto.  Mä leijun, korkealla, silmät sumentuneina. Mä en näe mitään tarkasti, tähtiusva peittää maan että taivaan.  En koske mihinkään. Olen ilmassa, kontakti todellisuuteen kadonneena.  Kehoni alkaa muuttua olemattomaksi, haihdun kuin savu ilmaan. Mietin hiljaa mielessä kenen kehossa olen? En ainakaan omassani. Paniikki kohtaus takana. Musta tuntuu ettei tämä tule paremmaksi muuttumaan.  

Tyhjät sanat vailla tarkoitusta.  Ajatukset kaikkoaa muille maille. Ääni katosi jonnekkin kaukaisuuteen. Kehoni haalistuu, tarkoittaako tämä että voin kadota lopullisesti?  Mä lennän, tuolla pilvirajan yläpuolella, nousen hiljattain korkeammalle, todellisuus on enää kaukainen muisto. Mikä on totta? Mikä ei? Olenko elävä olento vai se joka aaveen silmillä maailmaa taivaanrajasta katsoo? Olenko kuitenkaan todellinen, enhän edes tunne kehoani? Uskon että olen tuolla huoneessani kuolleena. Vaikka tiedän että elän. Leuat meni kramppiin. Tähtiusva saapuu jälleen pelastamaan mut pahalta. Tähtiusvassa vaivun omaan universumiin. Olenko turvassa..? ET!  Mä haihdun kaukaisuuteen, niin kauaksi etten voi enää tietää missä olen. Enhän mä enää tiedä.  Missä on se kuuluisa todellisuus..? Mä nousen hiljalleen ylemmäksi. Katselen kehoani yläpuolelta. Kehoni istuu sohvalla. Minä sen yläpuolella. Silmät valtaa tyhjyys. Mä en ole täällä, mä olen tuolla jossain!  Äänet haihtuu kaukaisemmiksi. Kehoni alkaa k

1.3 Ihmeellisiä kohtauksia. Sanoin eilen hoitajille etten tiedä missä olen. He kertoivat että olen sairaalassa. Taisin sanoa etten välitä. En tiedä. En tiedä mitään. Mä makaan sängynpohjalla, yksisarvista esittävän pehmolelun kanssa. Aivot ei anna nukkua. Olen kuoleman väsynyt. Tikkejä särkee. Kaikki tuntuu vaikealta. Antaisiko joku mun nukkua?  Maaliskuu. Oisiko tää yhtään parempi kuukausi? Mä haluan paeta todellisuutta. Mä haluan pois täältä osastolta!  Dissokohtaus tulossa. Ahdistus maksimilevelissä. Miksi nämä saatanan kusipäät (lue: hoitajat) ei ymmärrä että mä pelkään miehiä?? Sata kertaa sanottu eikä perille mene! Tänään mieshoitaja aamussa ja illassa. Sitten kun menen valittamaan niin opiskelija tulee juttelemaan. Iltavuoron hoitajaa etsin koska tarvitsisin rauhoittavan. No se oli taas tehnyt katoamistempun. Eli tässä odottaen milloin pää hajoaa.