Kuolema, mielessä heti aamusta.
Mä yritän tuntea hengityksen, turhaan. Mä teen hiljaista kuolemaa, musta vaan tuntuu etten ole enää elossa, makaan kuolleena huoneessani.
Ajatukseni ovat aivan sekaisin. Mä en tunne mitään, en edes hengitystäni. En ahdistusta, en mitään!
Tunteeni on jäässä, kehoni on myös.
Missä mä oon? Miksi mä oon?
Voisiko joku tappaa mut?
Kuolemantoiveet kohenee, ei kuitenkaan itsetuhoisiksi ajatuksiksi.
Se tappaa sut! Se pyysi hoitajilta saksia! Se aikoo tappaa sut!! Kaikuu ajatukset päässä.
Käperryn sohvan nurkkaan, energiajuoma sylissä. Pitäisi pysyä kokopäivä hereillä. Turha toivo.
Mä en tunne mitään, toivoisin vaan saavani tuntea jotain. Toivon niin kovasti.
Mä vajoan maan alle, hiljaa kuolemaan. Tuntuu kuin joku heittäisi päälleni lisää multaa. Jos hengitän niin hiljaa, että se luulee että olen jo kuollut. Lopettaisiko se mullan heittämisen? Pääsisinkö vielä ylös? Tuskin.
Mä katoan menneisyyden aaveiden silmiin. Tälläkertaa tunnen kuinka ne aaveet kuristavat, piirittävät mua. Odottavat hetkeä tuhota. Tappaa.
Mä tunnen kuinka kehoni nousee ilmaan.
Mä tunnen kuinka hengitykseni katkeilee.
Mä tunnen kuinka toivo alkaa katoamaan.
Mä tunnen kuinka kylmä tuuli puhaltaa kasvoilleni.
Mä yritän tuntea näitä kaikkia. Mä en tunne mitään.
Mä hajoan pientäkin pienemmiksi sirpaleiksi. Mä vaan hajoan uudelleen ja uudelleen, juuri kun saan itseni kasaan palaset romahtaa ja särkyy pienemmiksi. Nämä sirpaleet eivät onnea tiedä. Tuhoa ennemmin. Ne on kuin peilin sirpaleita. Tietävät tuhoa, epäonnea.
Mä vaan hajoan. Miksen voi koskaan korjaantua?
Olen kuin palapeli. Puolet palasista on hukassa, ja puolet ei sovi yhteen.
Kehosta pois, kehoon takaisin, ja uudelleen ja uudelleen. Mä pelkään menettäväni järkeni.
Muistivälähdykset riivaa, riivaa niin kovasti.
Nyt mä alan kadota kauaksi, avaruuden äärirajoille. Niin kauaksi, satojen miljardien valovuosien päähän. Mä katoan kohta lopullisesti. Mua ei ole oikeasti olemassa.
Itsetuhoinen ottaa kohta vallan. Mä tunnen jalkojeni irtoaa lattiasta. Mä nousen hiljalleen ilmaan. Niin kaunis avaruus ympäröi mut.
Ahdistaa niin etten pysty hengittämään. Itsetuhoinen sai taas vallan. Istun siis päivystyksessä, tikkejä hakemassa. Mä oon niin epäonnistunut.
Olenko olemassa? Elänkö kuitenkaan? Miksi Mä en vieläkään hengitä?? Miksi itsetuhoisen piti saada valta?? Kaikki karkaa käsistä. Maailmani alkaa haihtumaan savuna ilmaan. Minä mukana. Kaikki katoaa hetkellä millä hyvänsä. Olen tainnut jo kadota kun en kehoani tunne, enkä hengitä.
Kommentit
Lähetä kommentti