Mä katoan, menneisyyden haamujen valtaan. Ne vie mua kuin tuuli lehtiä.
Nousen kokoajan korkeammalle. Laskeutuminen tulee olemaan kamala. Hiljalleen todellisuuden kahleet alkaa irti päästää. Mä taidan kadota oikeasti.
Tähtiusva leviää ympärilleni. Se on kaunis, vaikkakin pelottava. Mä haihdun kaukaisuuteen. Peittää maan ja taivaan. Mä alan olemaan hukassa. Hukassa mielessäni. Mieleni metsän asukkaat aikoo tuhota järkeni. Pakenen, vaikken tiedä minne.
Tuntuu kuin kävelisin ilmassa. Askeleet on niin kevyet. Kenkieni kopina kuuluu kävellessä, mutten tunne askeliani.
Koko kehoni on haalea, miten mustat farkut voi näyttää näin haaleilta?
Hetket menneet alkaa valloittamaan maailmaani. Välähdyksiä sieltä täältä. Ihmisistä joiden kasvoja ei näy.
Musta tuntuu että persoonani ovat saaneet liikaa valtaa. Tänään kaupungilla ollessani väittelin Pikkuisen kanssa että ostammeko yksisarvis pehmolelun. No loppujen lopuksi kävi niin että palaan osastolle ja laukussani on yksisarvis pehmo. Tämä ei ole vielä vaarallista. Mutta kun kävin kaupassa, Itsetuhoinen päätti että mennään askartelupuolelle. Niinhän me mentiin. Sain Itsetuhoisen hallintaan, eikä ostettu terää. Huh..
Tapasin eilen päivystävää lääkäriä, ajattelin lähteä pois, mutta sellaisessa usvapeitossa en uskaltanut edes kysyä.
Kommentit
Lähetä kommentti