Missä?

Ahdistaa. Heti aamusta. 

Mä leijun jossain yläilmoissa. Kaukana todellisuudesta. Mieleni alkaa tuhoutumaan. Ympäristön äänet korostuu ja sitten katoaa. 

Mä katoan kaiken mukana.  

Katselen kauniita universumini koukeroita, katoan siihen maailmaan. Tähtiusva tihenee, mä kadotin taas itseni menneisyyteen.

Epätodellisuuden ja todellisuuden raja häilyy. 

Keho muuttuu epätodelliseksi. Nousen ilmaan, katsellen kehoani.

Mä en jaksa tätä juuri nyt. Xanor taas kurkusta alas, ja yritetään rauhoittua. Lievä tärinä päällä. Mä haluan mennä nukkumaan. Luovuttaa. Repiä tikit irti. Kuolla. Viiltää. 

Todellisuuden taivaalla ei näy yhtään pilviä, mä vaan vajoan omaan maailmaani jossa ei ole muutakuin pilviä ja usvaa. Täällä on kylmää ja vettä sataa. Mä vaan katoan tänne. Aina.