10.3.2017

Muistot vilisee silmissäni, Mä katoan niiden matkaan. 

Mä katoan menneisyyteni aaveiden silmiin. 

Mikä päivä nyt on, paljonko kello edes on? 

Missä mä edes olen? Saanko mä paeta, kadota lopullisesti?

Loppuisiko elämäni pian, antaisitko joku mulle luvan kuolla? 

Kaikki tuntuu niin turhalta, merkityksettömiä asioita kaikki.

Mun pitäisi pysyä elossa ja olla viiltämättä. 

Mutta mitä nyt kun mä vajoan ajatuksiini, kadoten todellisuudesta, haihtuen jonnekin missä ei todellisuudesta ole tietoakaan.

Mä huudon edelleen suunnitelmaa, jolla henkeni lähtee, lupaathan tuoda haudalleni kukkia? Tämä talvi on vain pelkkää kuolemaa ajatuksissani. Mutten mä voi kuolla, koirani ja kissani odottavat minua. Mutten hallitse itseäni enää. Kuolema vaan valtaa, mieleni vaikka kuinka kiellän. 

Näen kaiken usvan tuolta puolelta.

Mä haluan vaan kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Purkaa tämän oloni johonkin. Mutta kun ei löydy sanoja kuvaamaan. Tämä on kamalaa! 

Suunnittelen päivästä toiseen, yrittäen hengittää. Sekunnit ovat kuin tunteja, aika on pysähtynyt?  

Mä irtaannun kehostani, mä seison itseni vieressä hetken ja palaan kehoon. Sama kuvio toistuu kymmeniä kertoja, ennen kuin kadotan ajantajuni, kadotan samalla tiedon olemassa olostani. Jos mä olen oikeasti elävä ihminen, miksi näin käy kokoajan. Miksi? Miksen saa vain kuolla? 

Mä kirjoitan samoja sanoja, huomatakseni ettei se auta. Antaa olla, menen nukkumaan.