Hulluuden symbolit

Mä en tunne kehoani. Hakkaan jalkaani entisestään ja kylkeä myös. Mä en tunne sitäkään. En tunne kosketusta en kipua. En mitään. Diapam naamaan ja huoneeseen. Tätäkö Mä haluan tän elämän olevan? Voiko tätä elämäksi enää kutsua?  Mä olin jo kirjoittamassa kasvattajalle viestiä että luovun koiristani. EI! Eieieieieei! Mä en voi niistä luopua! Ne on mun elämä.  Mä voisin vaan itkeä, mutten osaa. Mä haluan kuolla pois. Mä toivon vaan ettei mua edes ois olemassa. Mä haluan lakata olemasta.  Tavoitepainoon on vielä pitkä matka. Nyt alkaa 4 vuorokauden paasto. Jospa se auttaisi vähän taivoitteeseen pääsyä. Vielä 21 kiloa pois niin oon tyytyväinen.  Keho on edelleen tunnoton, en tunne sitä. Onko sitä edes olemassa? Mä katoan jonnekin kauas, niin kauas että poissaolokohtaus iskee kohta. Ihan kohta.

Mä alan katoamaan. Sä näet sen hymyn, hah, tuhoan kohta itseni täysin, niin mielessäni. Kuolen henkisesti. Tai no, oon jo kuollut henkisesti. Keho sinnittelee vaikka sekin on jo kuoleman kielissä. Mä vajoan jonnekin kaukaisuuteen. Lakkaan psyykkisesti olemasta. Persoona saattaa vaihtua hetkellä millä hyvänsä.  Antakaa mun kuolla. Neljä vuorokautta olisi pitänyt syömättä. Oon syönyt tänään 3 kertaa ja oksentanut joka kerran jälkeen. Paino tippunut 3,5 viikossa 15kg. Enää 20 kg tavoitteeseen.  Mä katoan mieleeni. Tuskaani. Tuska valloittaa kehon, mielen. Mutta kohta muutun tunteettomaksi. Mä en tunne iloa, en surua, ahdistus on vaan oire. Mä oon tappanut tunteeni, oon kovettanut itseni. Kyyneleistä ei ole tietoakaan, miltä tuntuu itkeä? Voisiko joku kertoa..? Voisiko joku pelastaa minut itseltäni? Mä oon hengenvaarallinen. Niin muille kuin itselleni. Puolustaja on lähettyvillä, se suunnittelee tappavansa jonkun joka kohtelee meitä väärin, niin hänen mielestään.  Ennen mä pelkäsin kuolema

Heti aamusta, ahdistus hyökkäsi hyökyaallon lailla päälle.  Mä vaan uppoan suohon syvemmälle ja syvemmälle.  Katoan mieleni metsään. Mun on oltava turvassa täällä.  En uskalla liikkua tästä sohvalta. Vaikka se hahmo huoneessa huutelee mua. Sillä on asiaa. Kuolemaan liittyen. Mun on kuoltava pian.  Mikä oikeuttaa mut tähän? Miksi tän pitää olla näin hankalaa? Siis kuoleman?  Olen nyt pakkohoidossa.  Oon syönyt tänään 2 kertaa. Pitää rangaista itseäni. Mua ahdistaa ihan saatanasti. Musta tuntuu että mä lähden täältä huomenna ruumisautolla.

Mä olen ihan loppu. Haluan vajota maan alle. Mätänemään. Tappaisiko joku mut jos oikein nätisti pyytäisin? Voisiko joku vaan päästää mut tästä tuskasta? Mä lupaan tappaa itseni. Musta ei ole elämään. Mä haluan viiltää valtimon auki.  Ja kuolla. Voisin myös hirttää itseni...? 

Jos mä tästä selviän, mä lupaan että opiskelen psykiatriksi. Todennäköisyys tähän on ihan minimaalinen.  Musta tuntuu ettei mua ole olemassa. Mä katoan hetkiin, jotka on tapahtunut vuosia sitten. Mä elän niitä kokoajan. Keho tuntee sen pojan kädet mun kurkulla. Korvat kuulee sen miehen huudon. Jalat tuntee sen kauhun kun se ääni kuului metsässä. Missä Mä olen? Kuka mä oon? Olo on erittäin epätodellinen. Haluan vaan palata todellisuuteen mutta kestäisinkö sen? En. Täällä jossain kaukana mä oon turvassa todellisuudelta, autopilotti hoitaa kaiken. Se vaan menee ja teen kaiken mitä pitää. Musta tuntuu että oon vieraantunut itsestäni. Mä en tunnista itseäni peilistä. Mä en tunnista omaa ääntäni enää. Mä en tiedä kuka mä olen? Olenko edes Varjokettu? Mä vajoan syvälle mereen. Niin syvälle etten enää näe valoa. Pimeys valtaa, toivottomuus iskee hyökyaallon lailla. Mä kuolen ihan pian. Mä katoan ja haihdun pois. Toivon vaan että kehoni luovuttaisi. Sydämeni pysähtyisi tai keuhkoni lamaantuisi.

Mikä on totta ja mikä ei? Onko tämä maailma todellinen vai ei? Olenko minä todellinen vai ei? En ole. Mä olen harha. Mä oon niin loppu. Itsetuhoinen pääsi paikalle eilen ja hoitajat jätti yksin. Mieli käskee repiä tikit irti ja avata haavat uudestaan. Mä saisin sen valtimon uudelleen auki. Mä pääsisin kuoleman hellään huomaan. Kyyneleistä ei ole enää tietoakaan. Keho on loppu, mieli turta, diapam turruttaa tunteet. Muttei poista epätodellisuutta mikä mut valtaa. Tuo hahmo tuolla nurkassa tuijottaa murhaavasti punaisilla silmillään. Se tarkkailee mua. Mutta se ei kuulemma ole totta. Se hahmo sanoo ettei mulla ole oikeutta elää, mun paikka on haudassa ihan pian.  Mä katoan mieleeni. Lopullisesti. Mä häviän tän taistelun. Mulla ei ole voimia, mulla ei ole ketään joka mua pystyisi tukemaan tässä taistelussa. Mutta mä oon jo tuhoon tuomittu.  Mieleni metsä, pelottavia olentoja täynnä. Niitä oireiksi kutsutaan. Ne tulee mun ympärille ja hyökkää. En voi paeta. Olen niiden alla. Ne on mun herr

Paha olo? Mitä se tarkoittaa? Epätodellista oloa, kuoleman tavoittelua.  Odottakaas hoitajat vaan että pääsen tarkkailusta, jos erehdytte laittamaan mut vapaaehtoiseen hoitoon, niin mä viillän kaulavaltimon auki! Mä tapan itseni heti kun pääsen seuraavan ulos. Mun tehtävä tässä maailmassa on kuolla ennen aikojani.  Niin loppu, niin turta. Vajoan sohvannurkkaan, toivoen että diapam hellittäisi ahdistuksen kuristusotetta. Ei kukaan tai mikään mua auttaa voi.  Kaikki varmaan miettii että miten mä voin oikeuttaa itselleni tämän kuoleman tavoittelun. Mä tiedän ettei se ole oikein, silti mä teen sen. Se on epätoivoisen ratkaisu. Mitä mä sitten olen? Mä en näe valoa enää missään, joka ilta mä kuiskaan pyynnön taivaalle, päästäkää mut enkelten luo. Mä oon niin hajalla. Sirpaleiksi isketty. Tuntuu etten enää edes hengitä. Olen kuin eläväkuollut. Kadottanut mieleni jonnekin kauas. Mä näen itseni taas vierestä. Sitten palaan kehoon. Kohta saan kohtauksen, en todellakaan ole menossa kertomaan. Nau

Mä katoan. Mä lähden pois, niin elämästä. Mä rukoilen kuolemaa, olen vaan niin loppu, turta.  Kääriytyneenä vilttiin, sohvalle vajonneena. Niin loppu ja niin äärimmäisen kuolemanhaluinen. Henki ei meinaa kulkea. Paniikki puskee päälle, mä vaan rukoilen kuolemaa. Auta mua pliis?  Viilsin taas. Tälläkertaa valtimoon tai laskimoon.  Pelokas sai vallan ja juoksi kertomaan. Miksi!!?? Mun tarkoitus oli kuolla!  Ensin oli tarkoitus viiltää ranne auki ja sitten kaulavaltimo. Mä oon niin loppu, niin loppu ja rukoilen etten aamulla enää herää. 

Kaikki tarvittavat otettu. Olo ei helpota siltikään. Hakkaan jalkaani raivolla. Mulle ei lähes koskaan tule mustelmia ja mun reisi on nyt mustelmilla.  Mä haluan vaan kuolla!! 

Mikä mussa on vikana?? Miten mä voin haluta näin kovasti satuttaa itseäni? Miten mä voin haluta näin kovasti tappaa itseni? Miten mä voin oikeuttaa itselleni kuoleman omankäden kautta?  Mä suljen kaiken tärkeän mielestäni pois. Keskityn tavoittelemaan kuolemaa. Kuolema valtaa mun mielen, vie mun järjen äänen unholaan. Tappaa mut sisäisesti. Mun vielä pitää tappaa itseni fyysisesti. Sitten kuolema, olen sinun!  Kyyneleetkään ei enää virtaa, olen turta, loppu. Loppu on lähellä, ja sitten se on peruuttamatonta. Mua ei ehjäksi edes rukoilemalla saa, eikä edes pikaliima näitä palasia kasassa pidä.  Mä itse koittanut näitä liimailla kasaan, teippikään ei mua ehjänä, vahvana, pidä. Kuiskaan,  hiirenhiljaa, jos joku tän pyynnön kuulee, pelasta mut itseltäni.  Mä olen se suurin ongelma, suurin paha ja pahin vaara, niin itselleni.  Mä olen vaan tällainen ongelmapesäke. Mulla ei mielessä liiku mitään muuta kuin kuolema.  Olen nyt yksin huoneessani, voin tappaa itseni heti kun keksin keinon. Mä ka

Aivot ihan solmussa 10mg diapamin ja 1,75mg xanorin jälkeen. Siitä huolimatta yritin tappaa itseni tänään ja sunnuntaina. 

Aamu alkaa taas ahdistuksella. Mä oon todella väsynyt eilen sain kaikki tarvittavat xanorit ja niitä nostettiin vielä. Silti jouduin päivystykseen tikattavaksi. 7 tikkiä tuli.  Heräsin siihen että joku pääni sisällä huusi.  Mieli kieltää mua syömästä tänään. Mä en saa syödä tänään, enkä huomenna. Mun on pakko laihtua.  2 viikossa paino tippunut 11kg, hoitajia tai lääkäriä ei kiinnosta. Syömishäiriö kyselystä 5/5 pistettä. Tappakaa mut! Mä en saa itseäni tavoitteeseen ikinä. Mä mietin vain itsemurhaa. Mä mietin miten saisin itseni PIAN hengiltä. Mä haluan kotiin. Jotta voin jatkaa lenkkeilyä. Ja jotta saan itseni alipainon puolelle.  Mä vajoan sohvalle. Katoan sohvan uumeniin. Lamppu katossa on liian kirkas.  Mua oksettaa. Mä en pysty mennä huoneeseen. Mä pelkään olla yksin. Vaikka huonekaveri on siellä, mutta hän on jo nukkumassa. Vaikka tälläkin hetkellä olen yksin yleisissä tiloissa. Paniikkikohtaus on ihan nurkan takana. Haluan viiltää. Haluan TAPPAA ITSENI. 

Olin 91h syömättä. Nyt jouduin juomaan jonkun nutridrinkin kaltaisen litkun. Nyt on pakko saada jotakin alas. Että pääsen pois, jatkamaan laihdutusta, pääsemään tavoitteeseen.  Itsetuhoinen otti taas vallan. Päivystyskeikkahan se sieltä tuli. Ahdistaa ihan saatanasti. En saa täältä apua. En saa itseäni kuntoon. Kukaan ei voi auttaa mua.

Mä oon ollut jo yli 79 tuntia syömättä. Hoitajat ei tee mitään. Hyvä. Vaikka tulin tänne sillä asenteella että saisin apua tähän, niin en kuitenkaan sitä ilmeisesti halua. Huomenna mä lähden lenkille. Pakko. Vaikka olo on ihan sairaan heikko, mun on pakko.  Joka vitun iltapalaa ennen saan paniikki-poissaolokohtauksen, tälläkertaa en edes tiedä kauanko se kesti ja nyt sen jälkeen purin itseäni. Mä oon niin loppu. Hoitaja tyrkytti hedelmää mulle mutta sanoin että se menee vaan pilalle. En mä saa mitään syötyä. Mä tapan itseni tällä, Mä tiedän sen. Auttakaa mua. Mä en saa tätä loppumaan. Lääkäri ois halunnut kotiuttaa mut. Onneks ei kotiuttanut. Sillä mä en vielä pärjää kotona.  Nyt huimaa ja oksettaa. Päätä särkee. Heh... Verensokerit matalalla. Mä haluan nukkumaan, mutten viitsi mennä vielä. 

Tik.. Tak... kello matelee. 48h syömättä. Puolustaja uhkailee. Se sanoo että aikoo tappaa jonkun tai hakata vähintään sairaalakuntoon.  Äkkiä xanor naamaan ja huoneeseen kävelemään. Nyt sain Puolustajan rauhoittumaan.  Pää tuntuu todella oudolta. Kohta pitäisi olla lääkäriaika. Saas nähdä että onko edes. Pitää kyllä päästä käymään kotona että saan haettua vaatteita. Mä oon ihan vitun väsynyt ja päätä särkee. Mä haluan nukkumaan. Nyt. Klo 17:55 No ei ollut lääkäriaikaa. Varmaan yrittävät tyrkyttää leponexia takaisin. Siihen sävyyn hoitaja puhui. Mutta siihen myrkkyyn en koske.  Kello lähestyy kirottua aikaa... klo 18 pahuus alkaa vyörymään sisältäni. Tuhoten kehoni. Mua pelottaa, haluaisin hakea hoitajan. Mutta mä en pysty, mulla on mieshoitaja illassa joka ei tunnu ymmärtävän mua. Mä en uskalla lähteä huoneestani. Mä en tiedä täysin missä mä edes olen. Mä pelkään itseäni. Mieli pakenee kohta jonnekin turvapaikkaansa. Jättäen kehon pahuuden armoille. Tappakaa mut? Mä pyydän. 53h syömätt

Mä vajoan mieleeni. Ihmisiä joka puolella, istun päivystyksessä. Käsi on auki. Kroppa kuoleman kielissä. En jaksa seistä. Pakko istua vaikka pitäisi liikkua. Pitää lähteä täältä pitkälle lenkille. Eilen kävelin krapulassa 18km koska löysin itseni yhtäkkiä keskeltä lenkki polkua. Itkin metsässä ja rukoilin jotakuta tappamaan mut. Samalla Itsetuhoinen sanoo että tappaa meidät jos en nyt oo hiljaa. Sitten kun pääsin kotiin ruokin koirat ja käytin ne ulkona. Sisälle päästyäni muistan tuijottaneeni sohvaa ja sitten muisti meni poikki. Seuraava muistikuva on aamulla kun kädessäni on iso haava.  Nyt paniikki puskee päälle.  Jouduin/pääsin osastolle. Itkin ja panikoin päivystyksessä ja kun kerroin syömistouhuistani niin psykiatri sanoi että mielellään ottaisi mut osastolle. Ja täällä ollaan.  Viikossa paino tippui 5kg. Se oli kuulemma todella paljon. Mutta kun ei ole!! Mun pitää saada itseni alipainoiseksi. Sitten oon tyytyväinen. 

Liikunnasta tältä päivää vitut, pyöräilyä 7km. Mutta nyt ryyppäämään kavereiden kanssa! Saanpahan nollattua aivot! 

Hengitä! Hengitä nyt hyvä ihminen! Huudan itselleni. Mä vajoan syvälle mieleeni, panikoiden. Peili seinällä heijasta kuvan, kuvan hirviöstä. Mä en voi näyttää tuolta! Panikoin enemmän. Peilikuvan henkilöllä on tyhjä katse, läskiä siellä täällä, mä vihaan sitä! Haluaisin iskeä peilin hajalle, huutaa ja itkeä. Paino on tippunut vasta 5kg. Hävettää. Vaan 5kg. 20kg vielä niin olen tavoitteessani.  Lenkkipolku on tänään entistä pidempi. 17km, kyyneleet silmissä sitä menen. Mä oon vankina kehossa, joka ei ole omani, mutten siitä poiskaan pääse, joten se on muokattava sellaiseksi kun haluan. Välillä silmissä sumenee, taju meinaa lähteä. Kroppa pliis, jaksa nyt! En mä voi tänne metsäänkään jäädä! 

Täristen raivosta, vihasta, itseinhosta. Mä kävelen pururadalla. Vaaka, painajainen odottaa kotona, se näyttää liikaa. Näkö sumenee, päässä heittää. Silti mä jatkan. En ole syönyt 30h mitään. Kroppa reistaa, mieli komentaa " lenkille! Nyt liikutaan" ja kroppa seuraa perässä.  Mieleni tuolla jossain kaukana, keho kohta haudassa, jos näin jatkan.  Miksi mä en vaan osaa elää "normaalisti"..? Miksi pitää ajatella näin? Miksi pitää edes olla olemassa? 

Kamala päivä. Ahdistaa ja tarvittavia jouduttu ottamaan. Ehkä mä kestän huomiseen. Kielsin itseäni lähtemästä tänään lenkille. Ahdistus on valtava! Saanko vaan kadota?