19.8.2017

Mikä on totta ja mikä ei? Onko tämä maailma todellinen vai ei? Olenko minä todellinen vai ei? En ole. Mä olen harha.

Mä oon niin loppu. Itsetuhoinen pääsi paikalle eilen ja hoitajat jätti yksin.

Mieli käskee repiä tikit irti ja avata haavat uudestaan. Mä saisin sen valtimon uudelleen auki. Mä pääsisin kuoleman hellään huomaan. Kyyneleistä ei ole enää tietoakaan. Keho on loppu, mieli turta, diapam turruttaa tunteet. Muttei poista epätodellisuutta mikä mut valtaa. Tuo hahmo tuolla nurkassa tuijottaa murhaavasti punaisilla silmillään. Se tarkkailee mua. Mutta se ei kuulemma ole totta. Se hahmo sanoo ettei mulla ole oikeutta elää, mun paikka on haudassa ihan pian. 

Mä katoan mieleeni. Lopullisesti. Mä häviän tän taistelun. Mulla ei ole voimia, mulla ei ole ketään joka mua pystyisi tukemaan tässä taistelussa. Mutta mä oon jo tuhoon tuomittu. 

Mieleni metsä, pelottavia olentoja täynnä. Niitä oireiksi kutsutaan. Ne tulee mun ympärille ja hyökkää. En voi paeta. Olen niiden alla. Ne on mun herroja, Olen pelkkä orja. Miten mä saan itsestäni niiden kuninkaan? En mitenkään. Uskoni itseeni häilyy. Uskoni elämään kuollut, uskoni toipumiseen on kadonnut, tuhottu. Elämän liekki sammunut. Mä olen (toistaiseksi) elossa. En ole elänyt yli 10 vuoteen. Mä hävisin tän pelin, joka on elämä. 

Sä voit tulla sanomaan että olen itse antanut vallan mieleni hirviöille. Ehei, en ole ne veivät sen multa, ne vievät minua kuin kuoriämpäriä. Vahvat kuulemma löytää tien, minä en kuulu vahvoihin, olen heikoin lenkki. 

Mä istun osastolla, vähän väliä, samojen asioiden kanssa painien. Mutta ei. Mikään ei muutu vasta kun makaan ruumishuoneella. Se on paikka jonne tuo hahmo edessäni mut haluaa. Se on paikka jonne jo itsekin itseni haluan. En mä kuolemaa pelkää, tavoittelen sitä kaikin voimin. Mä pidän kynsin hampain kiinni kuoleman tavoittelusta ja seuraavalla kerralla, mä onnistun. 

Suunnittelen seuraavaa yritystä. Suunnittelen, niin voimakkaasti. Seuraavan kerran kun pääsen ulos, mä olen kuoleman oma. Kuolema vie mut paikkaan paljon parempaan. Kuolema on ainoa ratkaisu, mä teen kaikkeni kuollakseni kivuliaasti, tuskallisesti. 

"Mä teen niinkuin sinä sanot, mä uskon sua! Sä olet todellinen." Kuiskaan hahmolle nurkassa, hahmo liikkuu, istuu sängylleni ja kehuu. Se on ylpeä musta. Se haluaa kuulemma mun parasta ja siksi kannustaa itsemurhaan. 

"Ei enää pelottaa, voi kylmä hautakaan"