25.8.2017

Mä alan katoamaan. Sä näet sen hymyn, hah, tuhoan kohta itseni täysin, niin mielessäni. Kuolen henkisesti. Tai no, oon jo kuollut henkisesti. Keho sinnittelee vaikka sekin on jo kuoleman kielissä. Mä vajoan jonnekin kaukaisuuteen. Lakkaan psyykkisesti olemasta. Persoona saattaa vaihtua hetkellä millä hyvänsä. 

Antakaa mun kuolla. Neljä vuorokautta olisi pitänyt syömättä. Oon syönyt tänään 3 kertaa ja oksentanut joka kerran jälkeen. Paino tippunut 3,5 viikossa 15kg. Enää 20 kg tavoitteeseen. 

Mä katoan mieleeni. Tuskaani. Tuska valloittaa kehon, mielen. Mutta kohta muutun tunteettomaksi. Mä en tunne iloa, en surua, ahdistus on vaan oire. Mä oon tappanut tunteeni, oon kovettanut itseni. Kyyneleistä ei ole tietoakaan, miltä tuntuu itkeä? Voisiko joku kertoa..? Voisiko joku pelastaa minut itseltäni? Mä oon hengenvaarallinen. Niin muille kuin itselleni. Puolustaja on lähettyvillä, se suunnittelee tappavansa jonkun joka kohtelee meitä väärin, niin hänen mielestään. 

Ennen mä pelkäsin kuolemaa, enää en pelkää, mä tavoittelen sitä viimeiseen asti. Mä tavoittelen kuolemaa, keinoa miettiessä. Mahdollisimman pitkäkestoinen ja tuskallinen. 

Mä nousen ilmaan, katoan mieleeni ja rukoilen henkiä että riistäisivät mieleni joukkoonsa. Fyysisesti istun sohvalla (tietääkseni?) psyykkisesti kaukana, niin niin kaukana ettei mulla ole tietoa mikä paikka tää edes on. Olenko oman avaruuteni äärirajoilla? Jos olen, kuinka kauas katoan jos astun rajan yli. Mun jalat ei osu lattiaan, kehoni on tunnoton. Mä en tunne edes sitä jos joku koskee niskaani. Mikä on suurin pelkoni. Mulla ei ole kehoa, vaikka kaiken järjen mukaan mulla on keho, vaikkei se välttämättä ole omani. Se on meidän. Loppu on lähellä, sanoo Itsetuhoinen. 

Jokin hirviö pääni sisällä sanoo että jos en tee niinkuin se käskee, me kuollaan. Mitä väliä? Mä oon antanut Itsetuhoiselle vallan, kunhan keino keksitään, me kuollaan. 

Harhat eivät enää hypi niin vahvasti silmille. Se yksi harha on edelleen huoneessani. Mutta se lähtee vasta kun saan itseni päiviltä. 

Mä haluan muuttua enkeliksi, saada ne siivet selkääni. Lentää pois, kauas pois. Niin kauas ettei kukaan enää edes muista minua. 

Anteeksi äiti, anteeksi isä, anteeksi kaikille jotka mua on yrittänyt auttaa. Musta ei vaan ole elämään, elämä ei ole kaikkia varten, ja mä kuulun siihen kastiin. Mun tarinan viimeinen sivu lähestyy kovaa vauhtia. Pian mä olen osa historiaa. Osa menneisyyttä. 

Mieleni ei kestä näitä asioita. Haamut menneisyyden unetkin valtaa. 

Menneisyyden haamut vievät mua kuin kuoriämpäriä. 

Mulla ei ole voimia taisteluun. 

Oireet, joita kutsun hirviöiksi, vie multa kaikki voimat. 

Mulla ei meinaa olla voimia edes hengittää. Hengittäminen on kuin työtä, hyvin, hyvin raskasta työtä. 

Mä oon niin loppu että voisin kirjoittaa itsemurhakirjeen. Heti kun saan vapaakulut niin kirjoitan hoitajille itsemurhakirjeen ja juoksen junan tai rekan alle. Mitäpä se mua liikuttaa mitä muut ajattelee tai tuntee kun olen kuollut? Kun olen kuollut, enhän mä enää tiedä minkälaiset traumat muut saa? Mitä väliä millään on?