Hulluuden symbolit

Tuntuu kuin tanssisin reunalla. Askel vasemmalle niin olen kuilussa, askel oikealle niin olen turvassa. Vaarana on horjahtaa takaisin kuilun pohjalle. Ei, en halua takaisin sinne. Viilsin eilen kaksi kertaa. Toisen viillon jälkeen olin euforisessa tilassa että vain tärisin. Olo oli niin hyvä. Niin s airaanloisen hyvä. Elämä tuntuu harhalta. Kuin kaikki olisi harhaa. Kuvittelenko ihmiset ympärilleni? Onko kaikki harhaa? Onko mikään enää totta? 

Kaikki turhauttaa.  Mikään ei tunnu hyvältä.  Haluan pihalle, tarkemmin sanottuna lenkille. Paikalla oleminen on tuskaa. Olo on muutenkin levoton ja ahdistunut. Haluan liikkua. En vain maata sängyn pohjalla, ja turhautua lisää.  En kestä nyt tätä turhauttavaa paikalla oloa. Haluan juosta. Haluan liikkua. Oon maannut sisällä jo liian kauan. Taka-ajatuksia on kyllä. Laihduttaminen. Paino on saatava alas. Kaikki on saatava täydelliseksi . Olen liian epätäydellinen. Turhauttaa niin helvetisti. Pelkään vaan että jos turhautuminen pääsee liian pitkälle, voi olla että viillän tai raavin sitten.  Mä en halua sitä. En todellakaan.  En halua enää ongelmiin itsetuhoisuuden vuoksi.  Mutta hommaan itseni kuitenkin vielä ongelmiin..

Kaipa mulla menee hyvin.. Mun pitäsi vaan ymmärtää se. Jos mulla menee hyvin, niin miksi kädessäni komeilee viiltoja? Jos mulla menee hyvin, miksi herään aamuisin hengenahdistukseen? Jos mulla menee hyvin,  miksi meinaan ruveta itkemään vähän väliä? Ehkä totuus on kuitenkin se ettei vieläkään täydellisesti mene. Vaikka olo on parempi, se ei silti ole täydellinen. Vaikka päätin lopettaa viiltelyn, en kyennyt kiinni pitämään siitä päätöksestä.  Haluan romahtaa polvilleni ja huutaa mieleni demoneille että olisivat hiljaa. Mutta ne ei ole. Ne vain tyhjentävät mieleni, etten voi puhua ajatuksistani. Ehkä se on vaan parempi..?  Parempi ettei kukaan pääse käsiksi ajatuksiini. Hiljaisuus on parempi vaihtoehto.   

Siitä on aikaa kun olen viimeksi kirjoittanut. Muutosta on helvetin paljon. Olen päättänyt lopettaa viiltelyn. Olen nyt ollut viikon "kuivilla" . Ja halu lopettaa on toistaiseksi voimakas. En enää halua nähdä rasvakudosta, ei. En vain enää halua. En halua kuolla (toistaiseksi). Kaikki muuttui kun aloin kääntämään ajatuksiani pois viiltelystä ja kuolemasta. Ja jos luulee että se on helppoa, niin on todellakin väärässä. Se on ihan helvetin vaikeaa. Se ei tapahdu sormia napsauttamalla.  Se vaatii työtä.  Ja helvetin paljon. Mutta paha oloni ei vain katoa.  Se alkaa näkymään pian toisella tavalla.  Syöminen. Se alkaa vaikeutua. Haluan laihtua. En kestä katsoa painoindeksiäni. Okei, okei ollaan normaalipainon puolella. Painoindeksi on 20.1 . Mutta haluan sen matalammaksi. 17 kuullostaa täydelliseltä. . Olen perfektionisti. Inhoan, taino, vihaan epätäydellisyyttä. Haluan kehostani täydellisen. Ilman haavoja. Pelkään että milloin en jaksa enää taistella viiltelyä vastaan.

Osastolta kotiuduttu eilen.  Taisi olla ensimmäinen kerta kun jaksosta oli hyötyä. Vaikka oloni onkin nyt huomattavasti helpompi, olo on tyhjä. Jos en ajattele viiltelyä, niin mitä sitten? Pääni lyö tyhjää. Demonit alkavat kieltää kaikenlaiset ajatukset. En saa ajatella mitään. Ne haluavat etten puhu mitään, joten en saa ajatella mitään. Kaikki  turhauttaa.  Olo on myös jotenkin aikaansaamaton. Pitäisi trimmata koira ja sen jälkeen pestä se. Tai toisin päin.  Mutta ei. Kun ei vaan saa aikaan. Kun katson peiliin näen ihmisen jota vihaan,  jonka kanssa en tule edes toimeen. En pääse siitä ihmisestä eroon. Vihaan siinä ihmisessä joka ainoaa solua. Se ihminen olen kuitenkin kuulemma minä. En halua uskoa. En todellakaan halua.  En haluaisi kirjoittaa siitä kuinka vihaan itseäni.  Haluan heitää tuon peilin huoneestani pois. Se aiheuttaa vain tuskaa. Haluan tuntea kipua. Haluan tuntea itseni eläväksi.  Haluan sitä niiin paljon.  Mutta en aikonut satuttaa itseäni enää.  En halua

Kaaos mielessäni laantui jo hetkeksi. Mutta se alkoi jo uudestaan. Tiistaina.. jouduin taas osastolle. Sen takia kaaos ollut hetken laantuneena, Ajatukset pyörii edelleen itsemurhan ympärillä. Kuolla vaiko ei?  Halu päättää päivänsä on voimakas. Vaikka olen suljettujen ovien takana, se vaan kasvaa. Ei musta ole elämään. Vaikka muut näkevät toivoa, niin minä en. En tule täyttämään 18vuotta, En tule olemaan koskaan erillä viiltelystä. Ehkäpä tää elämä ei olekaan juuri minua varten.

Mä en osaa kertoa miltä tuntuu. Kaoottinen olo? Ei. Mitä tämä sitten on? En tiedä. Äitini kävi tänään täällä. En oikein osaa sanoa, esitinkö vai en. Olinko oma itseni vai en. Mutta nyt.  En meinaa kyetä edes hengittämään.  Äiti, olisitpa viennyt minut mukanasi !  Ahdistus senkun pahenee. Mutta mä en näytä sitä. En saa päästää pimeää puoltani irralleen. Hymyile ja ole hiljaa. Se on minun taktiikka. Mun pitäis kestää tätä oloani vielä pitkäänkin. Mutta mun aika on kohta täynnä. Kirjani viimeinen sivu lähestyy. Ei vielä ole loppu, mutta pian on.  Mielessäni on selvät sävelet, mä en elä enää kauaa. Anteeksi mutta olen liian väsynyt.

Mä rääkkään itseäni. Pakotan itseäni kaikkeen vaikken kykenisi. Haluan vajota sängyn pohjalle.  Tekeminen tuntuu vaan liian pahalta.  Voisin vaan itkeä. Sattuu taas henkisesti ihan liikaa. Kaikki kutsuu tappamaan itsensä.  Autot, sillat.. kaikki. Kaikki haluaa pelastaa elämältä. Olenko enää tarpeeksi vahva vastustamaan kuolemaa? Olenko enää halukas vastustamaan kuolemaa..? Vastaus on ei, en ole enää halukas.  Tilaisuuden tullen...  Itsemurha ota minut!

Ahdistava aamu, Hetken helpompi olo, ja nyt kaikki on ennallaan. Ajoimme sillan yli. Taas se vesi. Se huusi nimeltä, "Neonkettuuuu! Tule tänne! Minä vapautan sinut!" Haluaisin hypätä autosta ja hypätä sillalta alas. Haluaisin toteuttaa toiveemme. Kuoleman. Tuntuu siltä että ajatukseni ovat kietoneet minut köydellään. Eivätkä ne anna hengittää.  

Pääni sisältä kuuluu käsky; "Älä poistu huoneestamme." Sain hetken aikaa levättyä. Mutta sama kaaos jatkuu. Ajatukseni kiertää kehää itsemurhan ympärillä. En ole varma onko mikään enää totta. Tuntuu etten ole olemassa.  Aivan kuin kaikki muutkin olisi harhaa. Ahdistus muuttaa kaiken harhaksi. Tarvittavat lääkkeet auttaa vain hetken. Nyt olo on yhtä kaoottinen kuin aikasemmin. Ne saa oloni vaan turtaksi. Sain aikaan siivota eteisen.  Nyt olo on väsyneempi kuin aikaisemmin. Mä väsyn kaikesta. Hengittäminen tuntuu edelleen fyysiseltä työtä. Pitäisi siivota huone, mutten taida kyetä edes siihen. Kaaos päässä voimistuu. Makaan lattialla taas. En jaksa enää mitään. Haluan kuolla.

..se leikin kestäköön. Mutta tätä leikkiä en kestä. Demonit käskee kuolla. Ajatukseni kiertää edelleen kehää. On vain pakko kuolla . Yritin eilen  kuristaa itseni huivilla. Sen lievän itku-ahdistus-paniikkikohtauksen ansiosta yritin kuristaa itseni. Ehkä tänään  yritän uudestaan. Mä olen jo ihan finaalissa. Päässä räjähtää aivan pian. Ulospäin myrsky ei tällä hetkellä näy. Ehkä vielä tänään se näyttäytyy täydessä hirveydessään? Tällä hetkellä demonit huutaa päässäni. Mutten tunne mitään.  Olen liian väsynyt tuntemaan mitään.  Makaan lattialla. Tuijotan kattoon. Aivan kuin vajoaisin lattian läpi helvettiin.  Ympäristö tuntuu kaukaiselta. Olenko oman universumini suojissa? Ei en ole suojassa. Olen vaarassa. Hengittäminen tuntuu taas raskaalta työltä. Ajatuksiini mahtuu vain yksi lause. " Miten tapan itseni nyt? " Kuulin ihmisten naurua. Se saa mut syvemmälle ahdistuksen kierteeseen. Sekin saa mut voimaan pahoin. Pelkään itseäni. Tämä ahdistus vie järjen. Järjen ääneni o

Kaikki menee päin helvettiä.  Otsassani on kynnen jäljet ja kädessäni (taas) tikkejä. Eilen sain 4 ahdistus-paniikkikohtausta. En meinannut pysyä pystyssä ja ihmiset joutuivat taluttamaan mua. Hävettää. Ei, en saisi olla riesana. Enkä varsinkaan taakkana. Mutta nyt.. tuntuu että pääni leviää kohta. En enää kestä. Haluan kuolla. Ja suunnittelen kuolemaani. Mieleeni ei mahdu mitään muuta kuin itsemurha. Haluan huutaa, itkeä ja kiljua. Päässäni on sota käynnissä. Mutta mitään ei näy ulos. Kaikki pysyy sisälläni. Kukaan ei arvaa .

Ei, ei, ei, ei, ei! Huusin pääni sisällä kun aloin repimään käsiäni auki. Olo on ollut outo edelleen. Jotenkin koko ajan masentaa. Mikään ei vaan ole huvittanut ja tahtoisin jäädä aängyn pohjalle vaan makaamaan. Koulu vaivaa ja ahdistaa. Haluan lopettaa sen mutta kukaan ei tunnu ottavan tosissaan. Kunpa vaan kokisin olevani siinä kunnossa että jaksaisin käydä sen loppuun. Kaikki pääsisi huomattavasti helpommalla. Huomenna on isänpäivä ja pitäisi jaksaa lähteä käymään isän luona ja samalla moikata vaaria, mutta kun tuntuu että päässä räjähtää vähemmälläkin. En jaksa. Mä en enää ole varma puhunko ihmisille vai harhoille. Kaikki tuntuu harhalta. Minä olen myös yksi niistä harhoista. Olen vain mielikuvitusta.  En ole olemassa. En ole koskaan ollutkaan.  Joku on luonnut mielessään minut. Tämä tunne vie järjen. Tuntuu  että menetän kohta hallinnan itseeni. Ajattelen liikaa. Mietin vaan itsemurhaa. Saisinkohan meidät piankin hautaan? Ehkä meidän pitäisi opetella vaikenemaan? Ehkä jos me

Ensimmäinen ja viimeinen päivä koulussa tällä viikolla.  Ei hävetä yhtään kun jouduin lähtemään taas aikaisemmin sieltä. Tästä ei tule mitään. Lopetan tuon koulun. Se vaan ahdistaa lisää.  Oloni on outo. Energiajuoman takia olen yliaktiivinen. Mutta ei se aamuinen ahdistua ole kadonnut, yritän vain tukahduttaa sen energiajuomilla. Koulussa luulin olevani kuollut. En tuntenut kehoani, ensimmäinen josta tunto katosi oli pää. Tiedostin tuijottavani jonnekkin mutten tietyllä tavalla ymmärtänyt sitä. Olin vain sumussa. Mieleni oli täydessä sumussa. Ja sieltä sumun keskeltä yritin huutaa päästäkää mut pois !  Sumu hälveni päivän mittaan. Mutta mieleni on kaaoksessa. Joka tuskin katoaa koskaan.

Tunnen olevani eristyksissä. Vaikka istun lattialla, huoneessani, ovi on auki ja kuulen kaukaista puhetta. Silti, koen olevani eristyksissä . Olen mielessäni eristyksissä.  Mutta pääni sisällä on hiljaista. Demonit ovat väsyneet huutamaan. Ne lepäävät tyrmässään. Mutta tätä tyrmää ei saa lukkoon. Ne tulevat kun haluavat. Ja ennen kaikkea, ne menevät sinne kun haluavat. Tuntuu jotenkin... tyhjältä. Liian hiljaista. Demonit ovat olleet koko päivän ihan hiljaa. Tuntuu että olisin ihan yksin.  Kaikki ihmiset ovat kuin harhaa. Kaikki on taas kuin harhaa. Ahdistus muuttaa kaiken harhaksi.  Tuntuu että päässä räjähtää piakkoin. Sanat rupeaa katoilemaan päästäni-> kuvat käyttöön..

Valokuvaamassa käyty. En taaskaan hallinnut itseäni. Tuntui että juttuni meni yli.  Hävettää. Tuntuu taas että maailma kaatuu niskaan. Ahdistus puristaa keuhkojani kasaan. Aamun itku-ahdistus-paniikkikohtauksen jälkeen olo oli turta. En meinannut pysyä hereillä lainkaan. Se väsytti mieleni totaalisesti.  Tunnen itseni jälleen harhaksi. Tuntuu etten olekaan olemassa. Olen vain mielikuvitusta.  Jokin hullu on luonnut mielessään minut. Tämä tunne vie järjen. En taaskaan tunne jalkojani. Aivan kuin niitä ei olisi olemassakaan.  Koko kroppani tuntuu vieraalta.  Peilistä katsoo joku muu, se en vain voi olla minä, sen täytyy olla joku muu. Yritän nyt pitää itseni kasassa. En iskeä illuusiota pirstaleiksi. Nyt pitää vaan olla ja pitää itsensä kasassa. Tuntuu että päässä räjähtää vielä tänään.  Aamulla räjähti, joten voi hyvinkin räjähtää uudelleen. Pelkään pahoin että demonit ottavat vallan ja tuhoaa minut lopullisesti. Mutta haluanko annanko niiden ottaa minut valtaan ja tuhota kokonaan?

Revin eilen illalla toisesta kädestä tikit ja tänään toisesta.  Heti alkuun olo helpottui. Ja perään sitten särky lakkasi. Huh.. helvetin kipeät oli jo nuo tikit.  Olen taas ulkoapäin ihan peilityyni. Olen liian järkyttynyt näyttääkseni sisäistä kaaosta.  Demonit eivät ole hiljaa,  eivät todellakaan. Meteli alkaa käydä sietämättömäksi.  Tuntuu että tänään vielä räjähtää päässä. Tunnen kuinka järjen ääneni alkaa järkkymään. En ole enää itseni hallinnassa. Demonit ottaa valtaa. Ne on valmiina tuhoamaan.  Olenko valmis luovuttamaan vallan niille?

Psykologin käynnit aivan tuntuu turhilta. Emme ole samalla aaltopituudella.  Hän ei tunnu ymmärtävän mistä on kyse .. (Dissosiaatiohäiriöstäkö?)  Hän sanoo ettei halua tietää mitä mieleni demonit haluaa, haluaa tietää mitä minä itse tahdon.  Ymmärtääkö hän että demonit ovat osa minua? Eikö hän tiedä että tahtoni on ilmeisesti myös demonien tahto? Eikö hän ymmärrä ettei saa tietää minusta ilman demoneitani? Tänään kirpputorilla, ihmisten seassa pujotellessani ahdistus voimistui. Olisin halunnut vain juosta sieltä pois! Mä inhoan  ihmisiä, varsinkin lapsia. Mutta mä vain vihaan itseäni. Revin ihan justiinsa tikit kädestäni. Nuo 14 tikkiä joutaa helvettiin kädestäni..Tuo jatkuva särky, sitä en siedä. Se ei helpota oloani. Olen nyt menossa takaisin pk:lle. En haluaisi. En missään nimessä halua sinne. Mutten halua olla kotonakaan. En halua olla missään. Harhailen pimeässä mielessäni. Aina välillä jokin demoneita tulee sihisemään korvaani. "Kuole huora. Kuole pois .  Vain siten p

Tuntuu etten ole taaskaan elossa.  Leijun vaan ja olen olemassa.   En ole mitään muuta. Rukoilen mielessäni kuolemaa. Sattuu taas,  niin paljon. Suunnittelen että tappaisin itseni tässä lähiaikoina. Olen kyllästynyt elämään. Kissa kehrää vieressäni, mutta minä olin muualla. Kaukana todellisuudesta,  epätodellisuuden syövereissä. Palasin mielessäni takasin tähän hetkeen ja haluan itkeä. Pitäisi olla sitkeä ja kiduttaa itseään täällä elävien kirjoissa pitkäänkin. Mutta mitä kun joka aamu herää vain kuollakseen psyykkisesti uudelleen? En vain jaksa enää hengittää...

AHDISTAA. Tuntuu että kuolen tähän paikkaan. Päässä räjähti tänään jo 3 kertaa. Raavein kasvojani ja kaulaani, romahdin polvilleni enkä saanut happea.  Soitin juuri äidilleni ja itkin etten kestä täällä perhekodissa enää. Haluan pois täältä,  vaikka osastolle. Sillä pääni ei kestä enää yhtään mitään. Muistini tosiaankin alkaa pettämään. Aamulla unohdin että minkä ikäinen olen ja päivällä unohdin nimeni.  Aivoni alkaa sanomaan sopimusta irti.  Tuntuu että kaikki vaan vie multa voimia. Eikä mistään löydy syytä jatkaa huomiseen. Mä en halua enää herätä aamulla. Mä haluan olla jo kuollut. Silmiä kirvelee. Vaikken ole itkenyt hetkeen. Yritin päivällä kuristaa itseni. Silloin itkin. Istun jälleen kerran lattialla.  Tuijotan vain kattoon. Hengittäminen tuntuu taas raskaalta työltä. Silmien avaaminen on tappelemista.

Taas tuli tikkejä käsiin. Ahdistus senkun pahenee. Olen tänään itkenyt koulussa ja äsken kun isäni soitti. En olisi jaksanut puhua sen kanssa mutta kun toinen ei suostu lopettamaan puhelua, enkä tietenkään itse saa aikaiseksi lyödä luuria korvaan.  Niin minä itkin jälleen. Oon väsynyt ja aivoni ovat räjähdys-pisteessä. En kestä mitään sanaa tai kommenttia, olen punaisella vyöhykkeellä. Räjähdys vyöhykkeellä. Voisin vaan ruveta riehumaan, paiskomaan esineitä ja itseäni seinille.  Ajatukseni lähenee paniikkia. Olen ehkä ulkoa täysin tyyni mutta sisälläni myrskyää.. Tämä ei ole elämää. Tämä ei koskaan tule olemaan elämää.  Tämä on helvettiä. Täällä tulee aina olemaan helvettiä. Päässä räjähti.. Yksi niin pieni ja viaton kysymys että haluanko lähteä kenen kanssa lenkille. Rupesin lyömään ja raapimaan itseäni, romahdin polvilleni ja itkin. Se tuli ja meni 5minuutissa ohi. Halusin vain huutaa. Mutta se huuto jäi sisälleni. Toivoton olo...

Ja niin tässä kävikin.  Ahdistus palasi rintakehälleni painoksi.  Ei kyllä ollut ikävä.. Mikään ei ole hyvä.  Ahdistus on demoni.  Tyhjyys itse saatana. Elämä on k uin helvetti.  Autossa istuessani halusin vain huutaa ja hypätä pois kyydistä.  Padoin kaiken sisälläni.  Kukaan ei tiedä. Kukaan ei arvaa. Itsemurha... ajatus palasi voimakkaampana mieleeni. Päivämääriä vilisee mielessäni. Entä jos vaikka tuolloin olisin kuoleman oma?  Eilen laitoin vyöni kaulalleni. "Hirttäisinkö itseni." Ajatus kiehtoi, mutten saanut mitään aikaan.  yllätys ... Haluan olla jo kuollut, haluan jo päättää päiväni . 

Olo on jälleen outo. En ole saanut aikaiseksi päivittää edes tätä blogia. Mutta jotenkin tuntuu ettei ole edes mitään uutta kerrottavaa.  En tunne mitään. Ei ahdista. En ole iloinen. En surullinen.  Enkä vihainen.  Olen vain tunteettomana olemassa. Mutta haluan tuntea jotain. Ajatus kaaos on laantunut, pysähtynyt tilapäisesti.  Päässäni ei tunnu liikkuvan mitään.  Mutta tämä on tilapäistä.  Kaikki saattaa räjähtää käsiin vielä tämän illan aikana. 

Olo on outo.  Leijun vaan toisen universumin nurkassa.  En ole varma onko oloni hyvä vai huono.  Ihmiset nauravat ympärilläni, kukaan ei arvaa, kuinka mieleni tekee leikkiä jollakin terävällä, antaa terän tanssia ihollani ja piirtää ihooni symboleja todistamaan sairauttani. Voisin vain romahtaa polvilleni, kaikki tuntuu vaan liian pahalta. En jaksa uskoa että oloni voi muuttua, haluan vain olla kuollut, olen nähnyt jo tarpeeksi.  Tämä on paha maailma. Tämä on kärsimyksen ja tuskan  valtakunta. Tuijotan kuminauhaa kädessäni. En uskalla käyttää sitä, koska siitä lähtee ääntä. Minusta ei saa lähteä ääntä,  on oltava mahdollisimman olematon. Minun on lakattava olemasta. Minun on kuoltava.

Vain viiltoja viiltojen perään. Mikään ei riitä tahdon viiltää lisää. Eilisen viillot ommeltiin. Toiseen haavaan 8 tikkiä ja toiseen 3.. Ja minä haluan viiltää lisää, pääni sisäinen ajatuskaaos, jota ei saa sanoiksi, ei muuten tyynny. Olen taas samalla reunalla tanssimassa. Yksi harha-askel ja olen kuilun pohjalla. Kuolema vaiko elämä? Ajatus kuolemasta kiehtoo. Kuolema tuntuu kauniilta. Ajatukseni käskee tavoitella kuolemaa. Haluan uskoa niitä. Kuolema on kaunis. Tahdon kuolla, tahdon nähdä sen kauneuden omin silmin. Ja niin minä annoin ajatuskaaokseni työntää minut kuiluni pohjalle. Ajattelen vain viiltämistä ja kuolemaa. Olen kahden tulen välissä. Elämän ja kuoleman.

Ja niin minä viitsin. Oloa ei voinut sanoin kuvailla, kaikki oli taas helpomman tuntuista.  Tärisin vain kun oli niin paljon parempi olla.

Voisin vaan maata sängyn pohjalla loppu päivän. Kaikki on vastenmielistä. Hengen ahdistusta. Haluan vaan juosta pakoon tätä todellisuutta. Haluan elää omassa ulottuvuudessa. Haluan huutaa! En halua nähdä enää mitään, tahdon repiä silmät päästäni. Haluan viiltää, oi helvetti kuinka tahdonkin tuntea kipua!  No lähdin kuitenkin lenkille. Ei tuo ahdistus mihinkään katoa.. Koen itseni jälleen kerran toivottomaksi. Ahdistus jätä mua koskaan. Voisin hakata päätäni seinään. Olen säälittävä idiootti vailla elämää. Huomenna olisi taas koulupäivä, ahdistaa helvetisti. En olekaan 3viikkoon ollut siellä.

Pääni sisällä hirveä kaaos. Ajatukset seilaa ristiin rastiin, kaikki vääristyy. Kaikki tuntuu harhalta. Mä en halua enää edes hymyillä. Haluaisin vaan olla yksin. Tuntuu että pääni ylikuormittuu ihmisten seurassa. Haluan huutaa. Itkeä. Nauraa. Kiljua. Haluan raapia itseäni. Lyödä. Viiltää. Tappaa. Haluan olla kuollut. En halua olla elossa. Haluan päästää irti ja pudota lopullisesti. Luopua kaikesta ja antaa kuoleman viedä. Ajatus kuolemasta tuntuu tavallaan... Kauniilta.

Pakkoajatukseni alkavat heräillä. Alan jälleen suunnitella itseni hengiltä ottamista. Ajatus kuolemasta kiehtoo. Ajatus jota en saa pois mielestä. Haluan kuolla..  Vaikka olo on ollut neutraali, tahdon kuolla. Kuolema kiehtoo. Halu viedä itsensä hautaan voimistui. En vain voi itseäni tähän hätään päiviltä ottaa.

Olo on sekava. Pääni sisällä kamala ajatusmyrsky. Itsemurha.. Olisiko siinä ratkaisu? Sorruin taas viiltämään. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvata, kun kaikki ahdistus katosi, hymyilin aidosti. Olo oli sen verran helpompi. Kaipaan sitä kipua, kaipaan sitä tunnetta kun veri valuu. Ajatukseni ottavat minut hengiltä. Tahdon antaa niiden tehdä sen. Tahdon tuhoutua. Totta puhuen, minulla ei ole mitää järkevää sanottavaa.

Mä katoan. Haihdun vaan omaan maailmaan. Ahdistaa niin että päässä heittää. Takaumia. Elän niitä uudelleen ja uudelleen. Ne valtaavat mieleni vähän väliä. Levottomuutta. En halua ahdistuksen takia olla paikallani. En tiedä missä olisin. Haluan ulos. Sisällä seinät kaatuu päälle ja vääristynyt maailmani pääsee valloilleen. Mittasuhteet vääristyy. Maailmani on vääristynyt, mieleni häiriintynyt. Nauran asioille joille ei pitäisi, nauran asioille jotka normaalisti saa ihmisen surulliseksi. Olen sairas.

Osastolta päästy. Tuntuu että kaikki alkaa kallistumaan samoihin kaavoihin. Kaikki palaa ennalleen. Mä en osaa muuttaa tätä. Mutta nyt, nostan naamion kasvoilleni, lopullisesti. Särkynyt illuusio on kohta taas ehjä. Feikki hymy huulilla, kaikki on taas ennallaan, näitä kulisseja ei helpolla kaadeta. Ne nousee aina uudelleen. Tunnen kuinka pimeä nousee. Varjot hiipivät minua, pimeyden mahti on suurempi kuin mitä ihminen voi ymmärtää. Sihinää korvan juuressa, älä nosta katsettasi ja tuijota pimeyden herraa silmiin. En uskalla uhmata pimeyden olennon käskyä. Pimeyden herra on tyytyväinen, palasin hänen luokseen, emme pääse toisistamme eroon. Hän haluaa pitää minut, mutta minä en häntä. Haluan vaan olla vapaa. Vapaa pimeydeltä. Olen vankina. Pimeyden herran eli ahdistuksen vankina. Miksen löydä maailmaani värejä? Miksen osaa elää? Toiveeni on kuolema. Haaveeni on kuolla. Elämä ei tunnu olevan minua varten.

Osastolla viikonloppuna sulku. Olisin mennyt niin paljon mielummin toiselle osastolle maanantaihin asti. Täällä pk:lla kaikki palaa kuitenkin entiselleen.. Ahdistus ottaa vallan, keuhkoni alkoivat jo painumaan kasaan. Tästä ei hyvää seuraa. Osastolla ei niinkään ole ahdistanut. Olo on ollut epätodellinen. Seinät liikkuivat ja esineet leijuivat. Nyt, mikään ei liiku. Kaikki on paikallaan. Halu kuolla ei ole kadonnut minnekkään. Päin vastoin, se voimistuu. Todellisuus on hämärän peitossa. Kuulen kuinka kissa kehrää vieressäni, mutta se tuntuu tavallaan kaukaiselta. Missä olen? Olenko katoamassa toiseen universumin suojiin jälleen kerran? Olenko tällä kertaa jäämässä sinne lopullisesti?

Kaikki alkaa selkiintymään, mieleni ei ole enää niin solmussa, hetken helpotus ei kuitenkaan kestä kauaa.. Ajatukset ovat selkeitä mutta eivät hyviä. Alan kasaamaan illuusioni palasia, luomaan sitä uudestaan. En osaa elää ilman sitä. Nostan maskin jälleen kasvoilleni, ja katoan maskini taakse, siellä olen turvassa.  En osaa elää, osaan vain odottaa kuolemaa. Toiveena on kuolema, ei elämä. Haluanko muuttaa sitä? Siinäpä ongelma. Demonini sihisevät korvaani, kuole! Sinun täytyy kuolla kaikesta huolimatta, mikään ei muutu, lupaamme sen..

Ja niin illuusioni iskettiin säpäleiksi. Tuhansia sirpaleita siellä täällä, istun sirpaleiden keskellä, vailla illuusion turvaa. Kulissit romahtivat päälle. En ole enää minkään suojassa. Naamion poistin kasvoiltani, paljastin maailmalle pimeän todellisuuden. En ole kunnossa, neonketulla ei ole kaikki hyvin. Pääsen osastolle. Mieleni on riekaleina, illuusioni on jo palasina.. Haluan huutaa, itkeä, panikoida, nauraa ja kirkua. Olo enteilee ahdistuskohtausta. Olo on taas aivan kamala. Saatan alkaa yks kaks hihitelemään ja sitten taas itkeä. En enää hallitse itseäni. Mieleni on taas sekava. Ajatuksiltaan en kykene hengittämään. Musta maailmani ei löydä värejä. Kaikki on tasaisen mustaa, valoa ei löydy mistään. Edes mieleni häkin kaltereiden välistä tule valoa. Kaikki on mustaa. Synnkän ja karmivan mustaa .

En enää haluan pitää silmiäni auki, en vain halua nähdä mitään, kaikki satuttaa liikaa. Kuulen taas omiani, tunnen myös. Oon ollut koko päivän hirveän väsynyt. Olisiko siinä syy aistiharhoille? En ole varma. Mieleni on ylikuormittunut. Kaikki ajatukset painavat päälle, tuntuu kuin ei olisi niiltä tilaa hengittää. Pelkään romahtavani. Mieleni ei kestä kaikkia ajatuksiani. Kun ne liittyvät itselleni suuriin asioihin ne tuntuu kuormittavan vielä enemmän. Mutten siltikään saa niitä sanoiksi..

Tämä ahdistus vie multa hengen. Se sumentaa järjen ääneni, käskee satuttaa itseään, käskee tuhota itsensä. Se odottaa vain hetkeä jolloin olen tarpeeksi heikko, silloin Se tappaa minut. Kaikesta huolimatta, yritän uskotella itselleni että kaikki järjestyy, miksi teen niin kun en itsekään usko siihen? En jaksa uskoa että mikään muuttuu kuitenkaan.. Olo on epätodellinen. Tuntuu kuin etten olisi olemassa. Kuin olisin taas jonkun hullun mielikuvituksen tuotetta. Tässä arvon, lähdenkö ja hyppään sillalta alas? Vai vai jäänkö tähän istumaan? Yritän hillitä tuota tuhoa itsesi-viettiäni. Onnistumisesta en ole varma. Huomenna sitten.. Kuolema.

Haluaisin kirjoittaa paljon enemmän mitä kykenen. Haluaisin vaan kirjoittaa kaiken. Mutta samalla haluan jättää asiat sikseen. Syöminen on taas täyttä helvettiä. En halua enkä kykene syömään "normaalisti". Painoni ahdistaa. Painoindeksini on 21, eli normaali mutta haluan sen alipainon puolelle. Tahdon lopettaa syömisen kokonaan. Haluan olla mahdollisimman pieni. Mahdollisimman huomaamaton . Haluan kadota. Haluan viiltää itseni siihen kuntoon ettei sairaalassakaan voitaisi mua pelastaa. Haluan viiltää itseni ruumishuoneelle. Haluan tuntea sen kivun, kivun joka kertoo että olen hengissä. Nähdä sen rasvakudoksen ja veren. Tuntea kuinka veri valuu kättäni pitkin. Haluan tuntea sen että onnistuin edes jossain. Tuntea sen paremman olon ja hymyillä. Aidosti .

Pääni sisällä on kaaos. Ajatukset seilaa ristiin rastiin. Ajatukseni menevät päällekkäin, osa menee nopeampaa ja osa jumittaa. Pään sisäinen kaaos vauhdissa. Olo alkaa olla myös levoton. Haluan pihalle . Mutten jaksa mennä ulos. Jaksan nähtävästi taas vaan maata sängyn pohjalla. Oloni oli vielä hetki sitten vielä ihan okei, nyt kidun levottomuuden ja ajatus-kaaoksen kanssa sängyn pohjalla. Padon tätä levottomuutta sisälleni. Tuntuu kuin maailma kaatuisi niskaani ihan kohta. Pääni alkaa kuormittumaan. Aivoni alkavat sanomaan sopimusta irti. Ahdistus voimistuu. Porukka tuli takaisin. Ei helvetin helvetti! Haluan pois täältä!! Meteliä, ihmisiä, en kestä. En sitten yhtään. Tässä mielentilassa en kestä mitään.

Ahdistus, mitä olisinkaan ilman sitä? Ajatukseni kiertävät rinkiä. Kuolemaa, kuoleman perään. Pelkään ajatuksiani. Pelkään jo hengittää. Pelkään herätä aamulla.  Taas eilen illalla kuiskasin taivaalle pyynnön, ettei tarvitsisi enää aamulla herätä, mutta kun silti herää, se tunne on tuskallinen. Halu kuolla kasvaa joka aamu, joka päivä, joka hetki. Mutta silti mä epäröin tilaisuuden tullen. Ilmeisesti pelkään myös kuolemaa.

Tuntuu kuin olisin taas jossain todellisuuden ja epätodellisuuden rajalla. Askel eteen ja musta taas todellisuus hyökkää päälle. Askel taakse niin leijun epätodellisuuden hämärässä .. Kumpi on parempi, ja kumpi on pahempi? Vai tanssinko vain tässä todellisuuden ja epätodelliduuden rajalla. Revin kohta peilini seinältä. En kestä katsoa itseäni enää.  Viha itseäni kohtaan pahenee vain pahenemisen ilosta. Yritän selkiinnyttää ajatukseni. Siitä ei tosin tule mitään. Ajatukseni alkavat taas mennä jumiin. Ihan niinkuin ne ei olisi jo tänään ollut jumissa. Ja taas jumiutuu lisää..

Padon taas ahdistusta sisälleni. Mun pitäisi vaan lopettaa tunteiden patoaminen, mutten pysty. Haluan huutaa. Haluan itkeä. Mutten voi, olen koulussa. Täällä on pidettävä kulisseja yllä. Täällä kaiken pitää näyttää olevan ok. Sisälläni, itken ja huudan. Yritän vaan pitää viimeisillä voimillani kulisseja yllä. Vaikka tuntuu että ne tulee ryminällä päälle. Mä en anna periksi, kulissien on pysyttävä pystyssä vaikka henkeni menisi. Ahdistukseni ei näy ulos päin muuten kuin että päässäni heittää eli huimaa. Ja siitähän en mainitse. Olenhan muutenkin tulossa sairaaksi mutta tämä johtuu ahdistuksesta. Etäisyyksiä on lähes mahdoton arvioida. Tulen hulluksi ihan kohta.

Koulusta päästy. Selvisin lähes tunteettomana koko päivän kunnes ahdistus löi kaiken palasiksi. Olo meni levottomaksi. Paikalla olo oli tuskaa. Hengittämisestä puhumattakaan. Todellisuus hämärtyi, elin rinnakkaisessa ulottuvuudessa. Mutta nyt, todellisuus on yhä hämärän peitossa, en oikein pysty puhumaan selkeästi, sanat katoaa päästäni ja olo on epätodellinen. Leijun vaan tunteettomana. Pään sisällä on hiljaista. Kulissit pysyy yllä. Kaikki on kasassa. Toistaiseksi, siihen asti että myrsky yltyy ja pimeä nousee. Tämä hiljaisuus on pelottavaa. Mieleni alkaa tyhjentyä. Ei enää edes ajatukset kulje. Täydellinen hiljaisuus. Viimeinen käsky kuului, älä puhu mitään ..

Feels Like I'm Frozen Inside. Meni kouluun ja tunteeni jäätyvät. En tunne mitään. Ei hyvää, ei pahaa, ei yhtään mitään. Olen vain ja leijun vaan tunteettomana tunnista toiseen. Koulusta päästyäni, ahdistus nousee ja maalaa kaiken mustaksi. Todellisuus hämärtyy ahdistuksen vallan alla, olo menee epätodelliseksi. Näin kävi jo parina päivänä. Käyköhän niin myös huomenna? Toivon niin. Viikonloppu tuli ja meni. Lähes tunteettomana olen pysynyt. Isän luona käydessäni ahdistuin ajatukseni ansiosta, niin paljon sellaisia ajatuksia joita en saisi ajatella. En tunne taaskaan mitään. En yhtään mitään. Pieni ahdistuksen kipinä alkaa pikkuhiljaa syttymään.    

Olen väsynyt. Koko kroppaa särkee, vaikken mitään ole tehnyt. Pääni on räjähtämis-pisteessä. Ajatukset ei liiku ollenkaan. Vaikka yritän saada ajatukseni kulkemaan, niin ei, pääni on astetta pahemmin jumissa. Eilen oli palaveri, josta tosin en muista lähes tulkoon mitään. Muistikuvista yksi säilyi tähän päivään. Sekään ei ole mitään tärkeää. Kaikki turha jäi mieleeni. Puhuttiin lihansyöjäkasveistani. Mutten muista mitä olen niistä puhunut. Muistan kyllä tilanteita mutten mitään mitä kukin on sanonut. Olin taas omassa universumin suojissa, koska tilanne oli liian uhkaava.. Oma universumi, turvani. Demonit antakaa mun jäädä sinne, synkkä todellisuus on liian pelottava. Menetän kohta kontrollin itseeni. Tuntuu että alan valua takaisin omaan universumiin. Hyvä, sillä tahdon sinne.

Tämä blogi alkaa olla jo tiensä päässä.  Siirryn toiseen osoitteeseen pitämään salaista päiväkirjaa. Kommenttia tähän viestiin jos olet kiinnostunut lukemaan salaista päiväkirjaani.. Mutta tähän päivään.. Tunteeni ovat sairautta, tahdon eroon niistä. Viiltoja. Todistamaan sairauttani. Tahdon niitä lisää. Tahdon todistaa lisää hulluuttani. Huominen, en halua herätä siihen päivään. Koulu alkaa. Mä vaan pelkään. Ja kuollakseni pelkäänkin . Mä rukoilen jo nyt kuolemaa ottamaan minut huomaansa. En tule selviämään siitä. Tappakaa joku mut..

We heart it, pelasti jälleen kun mieleni tyhjeni sanoista.. Mieleni demonit yrää komentaa. Käskevät paastoamaan. Käskevät laihtumaan ja haukkuvat minkä kerkeää. Tuijotan peilikuvaani. Demonini sihisevät korvani juuressa. Näytän kamalalta. Käteni, reiteni, koko kroppani, näyttää kamalalta. Ja kamalammaksi muutun. Vihaan kehoani. Tahdon tuhota sen. Olen laihtunut 7kg, tekemättä mitään, mutta, se ei riitä, pitää laihtua lisää. Koska haluan olla laihempi, pienempi, olemattomampi.  Kaikki käy päivä päivältä hankalammaksi, myös esittäminen. Koska voimat vähenee, oma tahto pitää asiat omana tietona haihtuu. Saan tapella itseni kanssa että pidän suuni kiinni. Alan nousta kapinaan demoneita vastaan . Sillä haluan kertoa kaiken, mutten osaa. En osaa aloittaa kertomaan vaikka haluaisin. Sittenkin demonit hallitsee..

Mitä jos kaikki kaatuu niskaan juuri kun alkaa uskoa että asiat voi muuttua? Mitä jos kaikki tuntuu liian vaikealta? Mitä jos mikään ei kuitenkaan auta? Mitä jos kulissit kaatuu sillä aikaa kun yrittää hengähtää? Mitä jos olenkin vain jonkun hullun mielikuvitusta? Mitä jos kaikki onkin vain unta? Mitä jos mikään ei olekaan totta? Mitä jos en oikeasti ole edes olemassa? Mielessäni pyörii miljoonia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta.. En vain voi saada vastauksia niihin koska sellaisia ei ole.. .

Kun joka ilta toivoo ettei olisi seuraavaa päivää, kun kuiskaa taivaalle hennon pyynnön ettei tarvitsisi enää herätä aamulla, ja silti herää aamulla kuoleman väsyneenä, se tunne on jotakin helvettiä kamalampaa. Sitä ei osaa sanoin kuvata. Eilinen.  Taas illalla kuiskasin taivaalle pyynnön, saanko päättää päiväni? Ja taas aamulla, meinasin ruveta itkemään. En halua enää hengittää! Loppuisi tämä helvetti jo! Tässä vaan istun ja toivon seuraavan hengen vedon olevan viimeinen. Mutta tämä helvetti vaan jatkuu, loppua ei näy. Ei valoa, vain mustaa usvaa ympärillä . Täältä mustan usvan keskeltä täältä ei ole paluuta. Koirani lähti tänään koeajalle uuteen kotiin. Koiran puolesta toivon kaiken menevän hyvin. Se olisi sille parasta että pääsisi kotiin jossa sille on aikaa. Päätös oli vaikea, sillä kun kävimme Welhon hakemassa, ajattelin että tämä on pysyvää. Ja kauan haaveiltu näyttelykoira oli silloin sylissäni. Niin luulin, muttei se ollutkaan niin. Itse pilasin kaiken. Miksen vai

Tuntuu kuin leijuisin rinnakkaisessa ulottuvuudessa, tiedostan mitä tässä maailmassa tapahtuu, mutten ole täällä. Tai no, olen muttei tunnu siltä. Kyyneleet meinaa valua silmistä, mutta ei, mä pidän ne sisälläni. Ei, ei nyt ole aikaa itkeä, pitää pitää kulisseja yllä. Tahdon olla mahdollisimman huomaamaton tässä sänkyni nurkassa. Mahdollisimman olematon. Tappelen demonieni kanssa. Ne käskee raapia itseni verille. En haluaisi, mutta, pelkään niiden ottavan mut valtaansa ja tuhoaa kehoani. Mutta tavallaan, haluan tuntea olevani elossa.. Kipu on siihen ratkaisu...

Mukava viikonloppu takana, yritän ylläpitää sitä tunnetta. Mutta ei, kurkkua puristaa ja kuolema ajatukset valtaavat mieleni. Miksi heti? Mä en osaa kritisoida näitä ajatuksiani, vaikka mun pitäisi. Tää perhekoti palauttaa mut aina takaisin ahdistuksen kierteeseen. Uusin villitykseni, lihansyöjäkasvit, ei saa ajatuksiani muualle. Omistan siis 3 lihansyöjäkasvia, 2 dionaea muscipulaa ja nepenthes ventrata on kolmas. Ja nyt yritän lukea mahdollisimman paljon tietoa lihansyöjäkasveista ettei tarvitsisi ajatella mitään muuta, mutta ei sekään toimi. Ahdistus ottaa valtaa, valittaen kuinka ikävä sillä on ollut ja kuinka julma olen ollut kun hylkäsin sen viikonlopuksi.  Tunnen sen kylmät kädet kurkullani, kuinka se hakeutuu takaisin mieleeni. Yöstä ei tule taaskaan helppo. Mä pelkään jälleen.

Hengittäminen on vastenmielistä kun keuhkot tuntuvat olevan rei'itetyt jälleen kerran. Tästä ei tule mitään .. Ei tämä vaan toimi näin. Mä en tiedä mikä tämän aiheuttaa, mutta tästä ei tule mitään. Haluan helvettiin täältä.   Tiedostan tarvitsevani apua, mutta kun mua on liian vaikeaa auttaa, sillä en anna kenenkään tulla liian lähelle. En uskalla päästää, ihmisiin ei voi luottaa. Epäilen kaikkia. Kukaan ei pelasta mua, sillä mua ei vaan voi pelastaa.   Helvetti soikoon ihmiset, luovuttakaa ja jättäkää mut vaan kuolemaan!

 Olen häviöllä. Katoamassa lopullisesti. Olen sodassa mieleni demonien kanssa. Yritän pitää puoliani, mutta ne on liian vahvoja, alan vajoamaan niiden puolelle. Niillä on enemmän voimaa kuin minulla.. Kuusi vastaan minä, ja kuka voittaa? Ne tietenkin. Koska olen menettänyt tahdonvoimani niitä vastaan. Tuhoni lähestyy. Pelkään taas yötä. Pelkään olla yksin, sillä mieleni demonit hyökkäävät silloin. Tää pelko on jo sairautta. 

Pelkään olla yksin. Mieleni demonit sanovat tällöin "heips, taas.." Ne tervehtivät, samalla kieroutuneella äänen sävyllään ja kertovat kuinka paljon parempi olisi olla kuollut. Kertovat kuinka ihanaa kuoleminen on, kuinka ihanaa on olla kuolleena, kuinka paljon helpompaa on kuoleman jälkeen. Ne on päättänyt tuhota minut. Ja sen ne aikoo tehdä. Ainakin yrittävät. Kattoon tuijottaessa ajatukseni jumiutuu. On pakko kuolla.. Ainoa jäljelle jäänyt ajatus, on kuolema. Ainoa jäljelle jäänyt toivo, on kuolema. Tunnen kuinka loppuni lähestyy.

Tahdon luovuttaa. Mä en kykene mihinkään. Mä en jaksa hymyillä, mutta silti mä teen sen. Kun väitetään että jotkin asiat on pakollisia, niin totuus on se, ettei tällä hetkellä ole muuta pakollista kuin kuolla. Enkä tahdo muuta kuin kuolla. Valo tunnelin päässä on kadonnut, enkä jaksa enää etsiä sitä. Harhailen täällä pimeyden keskellä silmät sidottuina. Etten varmasti näe valoa missään. Pyydän täältä pimeyden keskeltä kuolemaa avukseni. En luota muuhunkaan. Vain kuolema pelastaa. Alan pikkuhiljaa tuntemaan jotakin. Ahdistusta? Ehei. Epätodellisuutta? Varmaankin. En osaa nimetä tätä. Toivon mukaan vaivun omaan maailmaan kun koirani lähtee. Ja siellä haluan pysyä. Ikuisesti. Antakaa mun olla, jättäkää mut omaan maailmaani. Ikiajoiksi.

On pakko laittaa tämä tännekin. Kopioin tekstin lähes suoraan päiväkirjastani.. 8.8-14 klo 22:25-22:45 Ne ehkä sai meidät jättämään haavat rauhaan, mutta niillä ei ole tietoa että suunniteilla on jo seuraava siirto. Vaikka luovuimme tästä sodasta, se ei tarkoita että olisimme niiden puolella. Päinvastoin . Pidättäydymme nyt omalla reviirillä entistä huolellisemmin .  Käymme sotaa yksin ihmisiä, tarkalleen ottaen aikuisia, vastaan. Ne ovat vihollisiamme, niiden seurasta ei seuraa mitään hyvää. Ne yrittää riistää kaiken jonka avulla olemme jaksaneet pitää kulisseja yllä jo vuosia. Nuo aikuisiksi kutsutut demonit väittävät "auttavansa" todellisuudessa, ne hommaavat meidät ongelmiin. Ne ovat kieroja olentoja, niistä on hyväntahtoisuus kaukana.. Mutta takaisin aiheeseen.. Aikuiset ei välttämättä tiedä että käymme sotaa heitä vastaan, tai ehkä tietävät, ketä kiinnostaa? Mutta me tiedämme vihollisemme, emmekä anna niiden estää tai edes hidastaa tavoitteemme saavuttamista! 

Mä mietin taas liikaa asioitani. Ulkoapäin kaiken pitäisi olla ihan hyvin. Kun ajattelen järjellä, mun ei pitäisi olla ahdistunut tai masentunut. Kaiken pitäisi olla ihan ok. Mutta kun ajattelen noin, ahdistun lisää. Sisäinen maailmani on päälaellaan. Sisäisen maailmani hallitsijat, nuo mieleni demonit, tuhoaa kaiken. Ne pistää kaiken palasiksi. Niiden vuoksi leikin kuoleman kanssa. Tanssin heikoilla jäillä jatkuvasti, odottaen että uppoan jäiden sekaan ja kuolisin..  Nuo demonit taistelevat keskenään pääni sisäisellä taistelukentällä. Ja ne taistelevat myös muita ihmisiä ja minua vastaan. Ne tahtoo tuhota kaiken elollisen ympäriltäni. Ne haluaa olla yksin kanssani. Ne haluaa sumentaa järjen ääneni, ne haluaa että teen niinkuin ne sanoo. Olen niiden marionetti. Minulla ei ole valtaa niitä vastaan. Odotan vain että ne kyllästyvät minuun ja tuhoavat minut, lopullisesti.

Ahdistuskohtaukset, miksi ette jätä mua rauhaamaan.. Tuntuu koko ajan kuin jokin olisi keuhkojeni kimpussa.. Aivan kuin leijuisin kaukana todellisuudesta, odottaen kuolemaa. Kuin olisin katoamassa, odottaen sitä. Tahdon vain kadota. Suurin toiveeni on kuolema. Sen järjellä ajatellen pitäisi olla ahdistuksesta eroon pääseminen, mutta ei, Tämä ihminen luopui toivosta ja haluaa kuolla. Olen se jota kukaan ei tarvitse, se joka tuhlaa vain muiden aikaa, se jonka olisi parempi olla kuollut.. Alan taas epäilemään kaikkia voimakkaamin. Kaikki on vihollisiani, kaikki tahtoo vain tuhota minut.. Mutten mene lankaanne.. Ette saa minua tuhottua!

Etsitään taas kaikesta huonot puolet.. Oltiin tänään vesipuistossa, minähän en tietenkään arpien ja haavojen takia uinut, lähdin vain mukaan. Mutta olisi pitänyt olla menemättä, koska pitkillä vaatteilla tuli tuskallisen kuuma, ja haavoja hiosti ihan pirusti. Ja tietenkin myös oli tylsää kun en uinut mutta sillä ei nyt niinkään väliä ole. Ajatukseni kiertävät taas tiivistä rinkiä. Tilaa muille ajatuksille ei juurikaan ole. Miksi kysymykset mitä kuuluu, mitäs sinne kuuluu yms. Rupeaa heti ahdistamaan? Varmaan koska joudun valehtelemaan..?

Tuntuu etten saa henkeä. Aivan kuin joku/jokin yrittäisi repiä keuhkojani pihalle jälleen kerran. Tää ahdistus alkaa käydä taas sietämättömäksi. Tosin, en tiedä mitä tekisin päästäkseni eroon siitä.. Viiltää en voi, sillä en keksi mitään millä saisin haavan aikaan. Raapiminen..? Ei, raapiminen ei nyt oikein houkuta.. Mulla ei ole mitään muutakaan helpotusta kuin kipu. Miksi kaikki mikä auttaa viedään?  Tahdon tuhota itseäni jälleen. Mulla ei ole syytä lopettaa tuhoamistani. Tuntuu kuin tanssisin vain heikoilla jäillä, odottaen milloin tipahdan lopullisesti jäiden alle, enkä pääse enää ylös. Odottaen vain milloin kylmä todellisuus vie mennessään. Muistin taas erään muiston menneisyydestä. Pelottavan muiston, silloin kun olin 7vuotias.. 10vuotta vanha asia nousee mieleen vielä tänäkin päivänä. Turhaa elää muistoissa, turhaa elää tässä hetkessä, turhaa elää ollenkaan..

Olen todellisuudessa, tämä on paha paikka, täältä kaikki paha sai alkunsa, täällä kaikki paha tulee loppumaan. Haluan paeta täältä todellisuudesta oman universumin suojaan. Se ei vain onnistu pakottamalla. Yritän muistaa jotakin eilisestä, suurin osa päivästä on pimennossa, hyvä niin, sillä se mitä muistan on jotakin ahdistavaa.  Kun vaan itkee, eikä edes jaksa ajatella mille itkee, kun tuntuu että joku/jokin yrittää repiä keuhkojasi ulos, kun päässä heittää kun ahdistaa liikaa, on jotakin sanoin kuvaamattoman kamalaa. Yritän mielessäni palata vesisateeseen. Siihen vapauden tunteeseen kun sade piiskaa kasvoja. Mutta se muisto on jo kadonnut. Sitä en voi enää palauttaa. Se on menetetty. Ja menetettyä on melkein mahdoton saada takaisin. kuva: We Heart It/ azuzephre Jeff Thomas Tämä on 80 postaus, sen kunniaksi alan numeroimaan nämä postaukset.

Mä elän taas muistoissani. Yritän palauttaa mieleeni sen vesisateessa olemisen hyvän olon tunteen. Yritän vaan liikaa. Sisältäpäin alkaa sattumaan, mä en onnistu taaskaan .. Ja tätä kipua en saa sammumaan. Kyyneleet nousee taas silmiin. Ja en vaan pysty pitämään niitä sisälläni. Mä itken taas. Kun ymmärrän asioita, sisältäpäin alkaa sattumaan enstistä enemmän. Ja kun kipu kasvaa, haluan kuolla entistä enemmän. Haluan pois tästä maailmasta, oman hautani pohjalle mätänemään.

Kuinka helvetin paljon kaikki voi sattua? Mitään erityistä ei ole sattunut, kaikki vaan vihloo sisältäpäin. En jaksaisi hymyillä, kaiken tämän hulluuteni keskeltä, mutta silti väännän suuni aina hymyyn, todellisuuden peitoksi. Mä osaan hymyillä aidosti, nauttia hetken ajan. Vesi sateessa juostessani, tuntui kuin se sade olisi huutonut ahdistukseni maahan mukanaan. Se tunne kun sade piiskasi kasvoja, oli jotain mitä en kykene sanoilla kuvaamaan. Mutta samalla, sisälle palatessani, ahdistus iski päälleni, sanoen vain kaivanneensa minua ja miksi jätin hänet? Kaikki palasi ennalleen, samaan noidan kehään. Ja siinä nyt sitten ollaan..

Ja niin romahdin lattialle jälleen. En itkemään vaan voimattomuuttani. Ajatukseni kiertää kehää. Loputonta kehää.. En jaksa enää hengittää, tappakaa mut vaan. Tänään terveyskeskus keikka, helvetti soikoon, saan kohta sinne jonkin kanta-asiakaskortin? En yllättyisi. Teipit tuli käteen, kun ei voinut enää ommella. Kiinnostipa tuokin ihan helvetisti itseäni. Haluan helvettiin täältä. Mä haluan tappaa itseni. Mutten voi, se ei ole tällä hetkellä mahdollista. Jos vain saisin aseen käteeni, olisin jo ampunut itseni. Mitä väliä? Antaisitte vaan olla, pilaan vaan kaiken, oon riesana. Jättäkää mut oman onneni nojaan, kuolemaan.

Miksi tänne palattuani alkaa heti ahdistamaan? Mä haluan pois täältä. Heti. Mutten pääse pois täältä. Mun pitäisi kestää täällä. Ajatus tuntuu mahdottomalta. Kipua... Tahdon satuttaa... Kipua... Vain kipua ja verta... Niitä kaipaan NYT... Kirjoitan vaikkei ei ole kirjoitettavaa. Mielessäni miljoona ja yksi järjetöntä asiaa, liittyen vaikka ja mihin. En jaksaisi ajatella mitään.

Tämä blogi, onko aikasi tullut? Oon ruvennut taas miettimään tämän lopettamista. En oikein tiedä jatkanko kirjoittamista vai en. Harkitsen lopettamista vielä tovin. En ole nyt ehtinyt päivittää tätä, vaikka olisin halunnut, ollaan oltu Tallinnassa. Reissu oli ihan kiva, vaikka kuuma olikin. Epäilen vain haavojeni tulehtuneen. 24/7 pitkillä vaatteilla, n. +27 asteessa ei tunnu mukavalta. Kenestäkään. Myönnän, olen ollut pirteämpi, kun ollut kaikkea muuta ajateltavaa kuin viiltäminen tai itsemurha. Mutten muista niitä hetkiä enää. Kaikki katoaa mielestäni, kuin jokin veisi aina hyvät muistoni ja hetket. Aivan kuin joku tyhjentäisi muistini aina parempien hetkien jälkeen. Tällä hetkellä, autossa istuessani, pimeät ajatukseni pääsevät valloilleen. Haluan niiltä pakoon. Haluan katkaista kierteen. Ajatuksieni kierteen. Ja kun ajatuksieni kierre katkeaisi, katkeaisi myös viiltelyn kierre. Olen ollut nyt 5päivää viiltämättä. Mutta mieleni demonit sanoo että 6 päivää on maksimi. Eli

Toisessa kaupungissa käynti sai ajatukset stopattua hetkeksi. Mutta paluu tänne merkitsi myös samaan pisteeseen palaamista. 2 viikkoa, tasan 2päivää satuttamatta itseään.. Eilis ilta, hiljaisuus tuntui painostavalta. Mutta yleisistä tiloista kuuluvat äänet, vihloi korvia. Normaali puhe vihloo jo korviani. Kaikki äänet ovat normaalia voimakkaampia. Tuntuu että vajoan vähän väliä omaan universumiini. Ja vähän väliä palaan tähän maailmaan. Universumissani olen turvassa tältä julmalta maailmalta.  Mä vihaan tätä maailmaa. Mä haluan jäädä universumiini ikiajoiksi. Mä en halua olla tässä hetkessä. Miksi haluaisin? Oma universumini on ainut turvani tämän maailman raakuudelta. Haluan taas satuttaa itseäni.

Mä en jaksa. En saa aikaiseksi mitään. Olisin eilen halunnut kirjoittaa tänne, mutten ole saanut aikaan. Tuntuu jälleen etten löydä sanoja. Auttaisivatko kuvat kertomaan jälleen enemmän?    Ajattelen liikaa kipua ja itseni tuhoamista. Pääni täyttyy niistä ja tuntuu että pääni räjähtää aivan kohta..  Tämä ahdistus ja tuska on joka paikassa. Kaikki mitä näen saa mut vaan ahdistumaan lisää. Tuntuu ettei tämä helvetti lopu ikinä, se vaan jatkuu kunnes saan itseni tuhottua lopullisesti. Tuntuu että olen vaan eksynyt mieleni syövereihin. Ja eksyn aina uudelleen vaikka suuntaakaan ei ole. Tämä ei lopu koskaan.  Jos sana viha riittäisi kertomaan suhtautumisen itseeni, kirjoittaisin tähän vain lauseen: vihaan itseäni Kuvat ovat jälleen kerran sivustolta WeHearIt Ahdistus painaa jälleen kerran rintakehässä. Haluan sen pois. En hetken päästä vaan heti. Mutten pääse siitä. Annan siis olla. En välitä. En jaksa.

Rakas kuolema, pelastaisitko minut Elämältä? Herrani, pelastajani, en meinaa enää jaksaa hengittää, voisitko vapautta minut tältä Ahdistukseksi kutsutulta kiroukselta? Se vie minut kohta hautaan, luoksesi, mutta se kiduttaa minut hitaasti . Se on liian tuskallista, minulle. Rakas kuolema, pyydän sinulta taas pelasta minut, ja vie minut täältä pois, rajan sille puolelle. Terv. Neofox Tämä ahdistava hiljaisuus, kello tikittää ja oma raskas hengitykseni, olenko niiden kanssa kahden? En, en ole. Aivan kuin jokin istuisi takanani, painostaen satuttamaan jälleen. Olen ollut päivän viiltämättä. Yhden säälittävän päivän. Ja halu satuttaa, tuntea kivun avulla eläväni, kasvaa. Tahdon satuttaa, tuhota itseäni taas. Mä en ole itseni ystävä, olen itseni pahin vihollinen. Tahdon itsestäni eroon. Tahdon tappaa.   Kuva: WeHeartIt.      

Haluan tuntea olevani elossa. Tää ahdistus on saatava pois sisältäni.  Kaikki hyvät muistot katoavat mielestäni. Jäljelle jää vain pimeys, joka ei lopu koskaan. Mä en tule selviämään tästä, tää koituu kohtalokseni. Kyllä, mä olen nauranut tänään ja ollut ihan ok:n oloinen, en välttämättä peittääkseni todellista oloani, vahvistaakseni illuusiota. Ei, se ei ole sitä, mä tiedän kyllä tiedän mitä se on. Se on se joku demoneistani, joku niistä jota en saa hiljaiseksi, en sitten millään, se hallitsee mua aina välillä. Mä oon taas itsetuhon ringissä. Nämä ajatukseni kiertävät rinkiä, en siis tosiaan ajattele muuta kuin viiltämistä.  Ajattelen vain kipua. Tuntuu kuin joku taas kuristaisi, ahdistaa, yö/ilta lähestyy.  Mä pelkään, ihan oikeasti pelkään kuollakseni.  Ilta, ja yksin huoneessani, se johtaa siihen että mieleni demonit sanovat "hei taas..." mä en kestäisi enää yhtäkään iltaa/yötä. Muttei ole vaihtoehtoakaan.  Tuntuu kuin huutaisin, mutta kukaan ei kuule, aivan kuin olisin

Tuntuu että pääni leviää aivan kohta. Kaikki ahdistaa. Kaikki pahenee. Mikään ei helpota, tuntuu kuin putoaisin koko ajan syvemmälle kuiluni olematonta pohjaa kohti. Yö ahdistaa taas. Koska en ole nukkunut kahteen yöhön kunnolla, ahdistun todella voimakkaasti samantien pitäisi lähteä pesemään meikkejä illalla. En ole muutamana iltana kestänyt sitä oloa ja olen viiltänyt, ihan sama millä, kunhan se on vähän terävämpi esine. Olen tulevasta yöstä aika varma mitä teen, viillän (taas) 99% todennäköisyydellä.  Mä en enää pysty  ajattelemaan melkein mitään muuta kuin viiltämistä ja kipua. Äänet päässäni vaativat satuttamaan, niille ei riitä mikään. Ne ovat tyytyväisiä kun kuolen, kun riistän henkeni. Mä tarvitsen apua, mutten osaa ottaa sitä vastaan. Olen säälittävä, vihaan itseäni taas enemmän. Tätä tunnetta ei edes sana "viha" riitä kuvaamaan.. Toivon haavojeni tulehtuvan. Toivon saavani niistä verenmyrkytyksen. Haluan tuhota itseni, viholliseni. Haluan tappaa tämän hulluuden s

Kun junior handler-kisani oli loppunut, huokaisin helpotuksesta. Stressi helpotti saman tien.  Mutta ahdistus päätti kuitenkin jäädä.  Haluan satuttaa, tuntea olevani elossa.  Haluan pääni sekaisin lääkkeillä, en halua ajatella mitään. Haluan eroon itsemurha-ajatuksistani. Stressiä ei enää siis ole. Ahdistusta vain. Tämä päivä on ollut todella pitkäveteinen, hukkaan valunut koko päivä. En mä normaalistikaan saa mitään aikaan mutta tänään, se tuntuu vielä pahemmalta. Tuntuu etten osaa kuvata tätä oloa kunnolla. Olo on aika sekava. Pääni sisällä myrskyää.  Äänet päässäni ovat välillä hiljempaa, välillä ne pitää liian kovaa meteliä.  Joka ilta kun menen nukkumaan,  säpsähdän muutaman kerran hereille, noiden pääni sisäisten äänien takia. Ne kuiskailee, huutaa, puhuu normaalilla äänellä. Välillä kuulen jotakin kolinaa ja pauketta. Ne häiritsevät mua liikaa. Mulla on muitakin itseäni häiritseviä asioita, esim. Numeroiden kyttääminen. Jos luvun ensimmäinen numero on pariton esim. 14, jälki

Welho(Koirani) on nyt kotona. Vasten odotuksiani, oloni ei helpottunut. Päinvastoin, mielialani laski. Äitini miesystävä kysyi että pitäisikö laittaa Welhon kasvattajalle viestiä että Welho tarvitsee uuden kodin ja että Welhohan tässä ainoastaan kärsii.. Olin ulkoapäin ihan tyyni, mutta sisälläni alkoi myrskyämään entisestään. Halusin huutaa, että enkö mä muka taaskaan yrittänyt tarpeeksi? Olisiko mun pitänyt väsyttää itseni niin etten enää edes sängystä pääse?! Anteeksi etten ole täysin kunnossa. Kaikesta huolimatta vastasin rauhallisesti, että mä voin laittaa viestiä. Eli mä pilasin kaiken. Mä en enää ikinä ota mitään eläintä. Tämä pois antamisen ajattelukin tekee liian kipeää. Mä luovutan nyt lopullisesti, mä en enää jaksa yrittää päästä eroon itsetuhon ringissä . Tuijotan tuota harsoa kädessäni, nyt pääsee pimeä puoleni irti.  Mä en enää välitä mistään..

Nyt mä itken. Olo romahti jälleen. Mä väsyn liikaa Welhon kanssa. Mutta jos en sen kanssa pärjää/jaksa joudumme siitä luopumaan. Sen vuoksi vedän näköjään itseni ihan loppuun..  Mun olisi pitänyt jättää se kotiin. Mutten jättänyt.  Nyt pelkään pilaavani taas kaiken.  Ohjaajat tietää mun viiltäneen. Tietävät mun olevan väsynyt.  Huomenna mietitään mitä tehdään Welhon kanssa. Mä pelkään, jos joudun siitä luopumaan, mä en anna sitä itselleni anteeksi. Yritän kasata itseäni, en jaksaisi enää itkeä. Mutta kun ajattelenkin että pitäisi jotakin tehdä, rupean vaan itkemään.  Pitäisi mennä syömään, ei rupean itkemään. Ajatus syömisestä kuvottaa. Ruoka kuvottaa, haluan taas yrittää näännyttää itseäni. " kipua,kipua,kipua,kipua,kipua,kipua,kipua , kipua,kipua,kipua,kipua,kipua ..." kuuluu pääni sisältä. Mä haluan hiljentää tuon metelin päässäni. Yritän hiljentää ne lyömällä itseäni. Ainakin hetken hiljaisuus.. Muuten tää olo ei rauhoitu. Ei edes tarvittavan lääkkeen avulla...

Väsyn koko ajan vaan enemmän ja enemmän. Mulla on mennyt ihan hyvin kun hollanninpainajaiseni on täällä pk:lla kanssani. Mutta silti mä väsyn kaikesta.  Eilen olo romahti ja menin taas paniikkiin. Kukaan ei tiedä vieläkään teostani, kukaan  ei arvaa tekoani, you will never see, what's inside of me...  Viilsin jälleen. Anteeksi, sinne meni periaate etten satuta itseäni jos olen koirasta vastuussa. Se katosi kuin tuhka tuuleen. Häpeän itseäni jälleen enemmän, vihaan itseäni jälleen enemmän. Kun en kerran kykene enää edes periaatteistani kiinni pitämään. Tuleepa ainakin tuskallinen olo pitkissä vaatteissa näillä helteillä. Kissani Wille ja Koirani Welho. Tukihenkilöni tukinetissä on vastaustauolla kuukauden, nyt olen helisemässä itseni kanssa. Ajatuksieni helvetti lehahti valloilleen pari päivää sitten. En ole Welhon takia edes harkitsemassa itseni tappamista, muiden mielestä jotakin positiivista. Mutta itsemurhaa mietin silti vaikken sitä ole toteuttamassa, koirani ta