Noidankehässä..

Kuinka helvetin paljon kaikki voi sattua? Mitään erityistä ei ole sattunut, kaikki vaan vihloo sisältäpäin.
En jaksaisi hymyillä, kaiken tämän hulluuteni keskeltä, mutta silti väännän suuni aina hymyyn, todellisuuden peitoksi.

Mä osaan hymyillä aidosti, nauttia hetken ajan. Vesi sateessa juostessani, tuntui kuin se sade olisi huutonut ahdistukseni maahan mukanaan. Se tunne kun sade piiskasi kasvoja, oli jotain mitä en kykene sanoilla kuvaamaan.

Mutta samalla, sisälle palatessani, ahdistus iski päälleni, sanoen vain kaivanneensa minua ja miksi jätin hänet? Kaikki palasi ennalleen, samaan noidan kehään. Ja siinä nyt sitten ollaan..