Harhakuvia

Ei, ei, ei, ei, ei! Huusin pääni sisällä kun aloin repimään käsiäni auki. Olo on ollut outo edelleen. Jotenkin koko ajan masentaa. Mikään ei vaan ole huvittanut ja tahtoisin jäädä aängyn pohjalle vaan makaamaan.

Koulu vaivaa ja ahdistaa. Haluan lopettaa sen mutta kukaan ei tunnu ottavan tosissaan. Kunpa vaan kokisin olevani siinä kunnossa että jaksaisin käydä sen loppuun. Kaikki pääsisi huomattavasti helpommalla.

Huomenna on isänpäivä ja pitäisi jaksaa lähteä käymään isän luona ja samalla moikata vaaria, mutta kun tuntuu että päässä räjähtää vähemmälläkin. En jaksa.

Mä en enää ole varma puhunko ihmisille vai harhoille. Kaikki tuntuu harhalta. Minä olen myös yksi niistä harhoista. Olen vain mielikuvitusta.  En ole olemassa. En ole koskaan ollutkaan.  Joku on luonnut mielessään minut. Tämä tunne vie järjen.

Tuntuu  että menetän kohta hallinnan itseeni. Ajattelen liikaa. Mietin vaan itsemurhaa. Saisinkohan meidät piankin hautaan?

Ehkä meidän pitäisi opetella vaikenemaan? Ehkä jos me oppisimme olemaan vaiti, niin pääsisimme tavoitteeseemme?