Kohti räjähdystä

En. Jaksa. Enää. Yhtään. 

Kaaos päässä pahenee. Tunteiden meri myrskyää. 

Yritin nukkua ahdistusta pois. Wou, se helpotti jopa puoleksi tunniksi. Nyt olo on vaan pahentunut hitaasti. Hiivimme hitaasti kohti räjähdystä. Pelkään että mitä tästä illasta tulee. Päässäni "tikittää" jälleen kerran. 

Hih, tämä taitaa taas koitua kohtalokseni. 

Persoonani huutavat että mun pitää edes raapia. Tai purra itseäni. Onko musta enää vastustamaan niitä? Pakka leviää käsiini. Järjen ääneni katoaa, tuntuu että menetän kohta viimeisetkin järkeni rippeet. 

En halua puhua, en enää sanakaan. En halua nähdä mitään. En halua kuulla muiden ihmisten ääniä, haluan olla ylhäisessä yksinäisyydessä. Haluan käpertyä viltin alle piiloon pahaa maailmaa ja ahdistusta. Mutta ongelmahan on se etten pysty olla missään ilman tätä ahdistusta. En pääse siitä eroon vaikka mitä tekisin. 

Haluan romahtaa polvilleni, huutaa ja itkeä tämän pahan pois. Kaikesta huolimatta mä en tee sitä. Istun sänkyni reunalla, peilityynenä, vaikka sisällä myrskyää, olen rauhallinen.