Voimaton

Joku vainoaa mua. Se liikkuu varjoissa. Ei halua tulla nähdyksi. Se joku asuu mielessäni. Se ei halua että puhun siitä. Joudun vaikenemaan. Ehkä ikuisesti. 

Aivoni ei jaksa rekisteröidä ympäristöä millään tavalla. Kaikki menee ohi mitä täällä tapahtuu. 

En enää ymmärrä muistiani. Unohdin juuri miten puhutaan. Vai muistanko mutta ääntä ei vaan tule? Jaahas, taisi juuri puhekyky haihtua tuhkana tuuleen. 

Toivon etten enää herää aamulla. Haluan vaan niin helvetisti kuolla. En vaan kestä enää tätä samaa helvettiä päivästä toiseen. On vaan niin helvetin paha olla, etten kestä enää. 

Olin kolme ja puoli päivää syömättä koska äänet ei antanut lupaa syödä. Sain tänään nuudeleita syötyä. Sekin kyllä oli työn ja tuskan takana,  ja nyt helvetinmoista haukkumista saan kuunnella varmaan koko yön. 

Uppoan syvemmälle mieleni syövereihin. 

Löydänkö sittenkään tietä ylös täältä?

En varmaan ole koskaan ollut näin syvällä mieleni uumenissa. 

Yritän hukuttaa Niiden äänet musiikin sekaan, onnistumatta. 

Astun taas askeleen syvemmälle. Ne saavat mut kohta kynsiinsä. En enää edes tiedä haluanko täältä pois koska oon ollut täällä jo (liian) monta vuotta. 

Ne huutaa minulle, minä huudan niille. Päässäni on helvetinmoinen kaaos. 

Ne huutaa että mun pitää kuolla. Mä huudan että ymmärtääkö ne että nekin kuolee sitten? Ne raivostuu ja alkaa paiskomaan mua mieleni seiniin. Alan huutaa niille että "häipykää mielestäni!!" Ne nauraa ja ahdistavat minut nurkkaan " ilman meitä ei ole sinua"