28.03.2018

Mä epäilen kaikkia. Ne haluaa auttaa, muttei laihdutuksessa. Muutin maanantaina kuntoutusyksikköön. En voi mitään, mutta syömishäiriö nostaa taas päätään. Tai nosti jo. Tavoitteenani on taas laihtua. Ja saada paino alipainon puolelle.

Ajatukset kiertää kehää, olo on äärimmäisen epätodellinen. Elän taas mieleni metsässä. Täällä on ehkä(?) helpompi olla. Näen kaiken usvan takaa, mikä voisi palauttaa mut todellisuuteen..?

Haluaisin enkelin siivet, muttei ne vaan mun selkääni sovi. Mielessäni, mä uppoan pimeään, hyytävän kylmään veteen, unohdan kaiken tärkeän. Ai niin, mikä on enää tärkeää? Eipä mikään ole pysyvää ja tärkeää. Vajoan pohjaan järven, en pääse enää ylös, enkä välttämättä enää haluakaan ylös täältä.

Miten ihminen voi olla näin epäileväinen? Joku päässäni hokee kokoajan että olen vaarassa, mutta kuka on se uhka? En saa katsoa ketään silmiin, Varoittelija sanoo että ne repii silmämme irti jos erehdymme silmiin katsomaan.

Katso silmiini ja kysy totuus, mä katsettas välttelen, haluat pahaa, niin mulle väitetään. Katso mua silmiin ja sano mulle ettei hätää ole. Silloin saat minut esiin, illuusio väistyy, mä en ole oma itseni ollut pitkään aikaan. Haluan lentää pois täältä.