1.3.2018

Mieleni sirpaleina. Tunteet pitäisi haudata syvälle maan uumeniin. Mun pitäisi olla kivi. Yhtä kylmä ja tunteeton. Miksen onnistu?? Miksi mä meen tunteiden mukaan? Mun pitää kovettaa sisimpäni. Kovan ulkokuoren alla on kuitenkin se pieni lapsi joka kaipaa läheisyyttä, ja jotakuta vahvempaa kuin hän itse. Jotakuta joka suojelee pahalta, ja näyttäisi ettei paha ole niin vahva kuin mitä se väittää olevansa.

Mun viimeinen syy elää katoaa elämästäni pian. Se mihin panostin 110%, se jonka vuoksi nousin aamuisin sängystä ylös. Mä en kestä enää itseäni, tämä on viimeinen niitti. Sitten kuolema korjatkoon minut pois. Päivä on päätetty ja tapa on selvillä.

Mä tanssin elämän ja kuoleman rajalla. Yksikin virhe askel niin kuolema vie mut pois. Päästää mut vapaaksi. Sieluni kaipaa jo vapautta. Kyyneleitä ei enää edes silmistäni valu, olen liian turta. Pato sisälläni ei taida murtua. Muuraan sitä vaan vahvemmaksi, etten romahda.

Mulla on täällä osastolla hoitosopimus jossa lupasin etten viiltele, nooh... Mä viilsin. Jos menen kertomaan hoitajalle mut heitetään pois. Niinkuin roska. Ehkä tämä on mun suunnitelma. Pääsisin kotiin ja näin ollen kuoleman hellään huomaan.