Tee jotain, älä jää paikoillesi!

Mulla on niin uskomattoman paha olla. Makaan sängyllä yrittäen vain hengittää. Heti kun toiminta loppui, ahdistus alkoi heti yrittää tappaa mut. Heti kun mieleeni tuli tilaa, se hyökkäsi. Se kostaa. Olin liian kauan ilman sitä. Anelen armoa siltä, enkö saisi edes päivää olla ilman sitä? Yritän sanoa ääneen kuinka paljon mua ahdistaa, se toppaa sanat kurkkuuni. Se vaivuttaa mut usvaiseen tähtipeittoon. Mä en ole läsnä. Mä olen tähtipeitossa. Otan taas tuon ketun viereeni ja hoen itselleni että miltä se näyttää ja tuntuu. Turhaan. Mutta ehkä parempi olla täällä usvaisessa tähtipeitossa piilossa..? Vaikka ahdistus kantaa tänne usvankin taakse, se jatkaa sisukseni riekaleiksi repimistä. Se muuttuu niin voimakkaaksi että poistun hetkeksi kehostani. Istuin sängyllä kehoni vieressä. Palauduin hetken päästä takaisin. Ja nyt en tiedä, hengitänkö vai en. Olenko elossa vai kuollut? Järkeni vastaa, muttei se kohtaa tuntemuksiani.
Pääni sisäinen kaaos yltyy. Sitten se hiljenee ja yltyy uudestaan. Sanon ääneen että koittakaa päättää riehutteko vai oletteko hiljaa. Itsetuhoinen ja Puolustaja alkaa tappelemaan keskenään. Puolustaja huutaa Itsetuhoiselle että olisi hiljaa, mutta siitähän tappelu alkoi. Muut on hiljaa, he vain seuraavat vierestä.
Ahdistus jatkaa yltymistään. Se vie kohta ääneni. Keho alkoi osoittamaan kouristelun merkkejä, mutta ne loppui. Keho meni veltoksi ja sain taas poissaolokohtauksen. Kohtaus meni ohi ja keho alkoi taas kouristella. Nyt voimani rippeet katosi, samoin ääni.