Nimetön

Mä puhuin ja olin niinkuin mitään ei olisi. Todellisuudessa mä leijun omassa pilvilinnassani, mua ei, mieleni mukaan, ole edes olemassa. Iloinen oli paikalla. Hän oli sen hetken todellisuus.
Nyt. Vauhti on loppunut. Istun hiljaa sänkyni nurkassa. Väsyneenä, Iloisen jäljiltä. Jään vain tuijottamaan tyhjyyteen, se tyhjyys valtaa myös kehoni, mieleni. Olen taas tyhjä. Välähdyksiä menneisyydestä vilahtelee silmissäni. Elänkö niitä vai mitä? Elänkö edes?

Vaikka avaruus olisi käsissäni, se ei vain mitään mulle merkkaisi, mä elän silti sairauteni vankilassa, vaikka avaruuden herra olisin.

Mun aivot tietää missä olen, mieleni ei.