Menneisyyden aaveet

Menneisyyden aaveiden matkaan kun lähtee ei ole paluuta elämään takaisin.
Kaikki muistuttaa siitä että elämä on vain kärsimystä. Takaumat nimittäin painaa.

Eräs asukas sai noin viikko sitten musta kaivettua muistoja esiin.
Mun luottamus on petetty lapsena niin monesti ja niin pahasti ettei sitä välttämättä koskaan tulla paikkaamaan. Mua on revitty hiuksista, mulle on raivottu asioista joihin olisin (ehkä?) voinut vaikuttaa tai sitten en. Muistan nyt kun äitini jätti mut joka toinen viikonloppu isälleni, koin että hän hylkäsi mut. Itkin ja itkin. Aloin jo pelätä joka toista viikonloppua, olinhan enemmän äidin kanssa kuin isäni. Isäni raivosi mulle usein, haukkui prisessaksi. Vielä tänä päivänäkin kavahdan sitä nimeä.
Sitten eräänä päivänä kun olin 6 vuotias, olin päiväkodissa. Olin menossa pesemään kädet, ja se poika, joka inhosi mua, tuli taakseni ja otti kaulastani kiinni, kuristi niin kovaa kuin pystyi, tai näin ainakin uskon, pakenin siis ensimmäisen kerran kehostani 6 vuotiaana. Seuraava muistikuva kun lastentarhanohjaajat katsovat kaulaani ja ihmettelivät mitä on tapahtunut. Sama poika vieritti lumiluolani eteen ison lumipallon, silloin olin ensimmäisen kerran paniikissa ja varma että kuolen.
Sitten meni aikaa ja äitini tutustui uuteen mieheen.
Tämä uusi puoliso raivosi mulle eräänä että olen hemmoteltu kakara. Sinä päivänä pelkoni miehiä kohtaan alkoi pahenemaan.  Sitten hän huusi mulle kun leikilläni haistattelin hänelle. Hän oli humalassa ja pelleili itsekin. Mä pakenin kehostani, koska pelkäsin. Siitä alkoi miespelko. En luota vieläkään yhteenkään mieheen. Jos täällä on iltavuorossa mies, mä esitän että kaikki on hyvin ja pysyttelen poissa näkyviltä. Se on mun keino suojella itseäni.
Sitten eräänä päivänä aikuispsykiatrian osastolla, sain paniikkikohtauksen ja miehet pitivät kiinni ja äkäilivät. Sehän vain lietsoi paniikkia, pelko valtasi kehoni oli päästävä pakoon. Mutta miten pääsisin kun 5 aikuista isokokoista miestä piti mua paikoillani? Ei mitenkään. Remmeihin jouduin, ja vartin päästä olin rauhoittunut. Takaumat siitäkin tilanteesta vaivaa.
Olin 19 vuotias. Suljetulla taas kerran. Olin rupeamassa nukkumaan, sammutin valot ja aloin selamaan facebookkia. Kuului kuinka huoneen ovi aukesi, ehdin vain ajatella että miksei hoitaja koputtanut? Samalla miespotilas syöksyy käsiini kiinni, tulee ihan liian lähelle, ja sillä sekuntilla tiesin että mitä tuleman pitää jos en pääse irti. Sain itseni irti, ja juoksin täysillä pakoon. Kerrankin kun paniikista oli apua pääsin nimittäin kovempaa kuin se mies. Hoitaja tulee, mies viedään eristyshuoneeseen ja mä kuulin ne sanat sen miehen suusta, mä meen takaisin sinne heti ja sitten tuo tyttö ei pääse pakoon. Tajusin mitä hän oli aikeissa tehdä, raiskata minut. En nukkunut yöllä, pelko tapahtuneesta kummitteli mielessäni. Hyppäsin heti pystyyn kun hoitajat kävivät tarkistamassa että kaikki oli ok. Olin taistele tai pakene tilassa kokoyön. Seuraava päivä kukaan ei keskustellut asiasta kanssani. Sain padota taas pelkoa sisääni. Kukaan ei puhunut kanssani viikkoon, silloin kun lähdin pois osastolta pelko oli 110 kertaa pahempi kuin koskaan.

Haave tulevasta on kuopattu, maailmaani värittää vain epämääräiset pelot. Kaikki kantaa lapsuudesta.
1.Pelkään niin kovin että joku johon luotan hylkää mut.
2. Mä pelkään että joku mies tulee ja käy käsiksi.
3. Pelkään täysikuuta koska silloin kun äitini uusi puoliso huusi mulle, oli täysikuu.
4. Pelkään metsiä, kuulen siellä näiden miesten ääniä.
5. Pelkään ihmisiä, niin paljon petettyjä lupauksia, takaisin vedettyjä sanoja ja käsiksi käyntejä.
6. Mä pelkään itseäni. Koska en koskaan voi tietää mitä teen.
7. Mä pelkään jo pelätä, että mitä jos se näkyy ulospäin, käyttääkö joku tilannetta hyödykseen?
8. Mä pelkään myös tunteita, mitä jos ne vie multa kontrollin itseeni?