22.4.2018

Haluan viiltää. Ja mikä pahinta, mulla on teriä. Olen jo ehtinyt käyttää niitä. Mutten sano kenellekään. Jos joku ei kysy. Kukaan ei huomaa isoa haavaa kädessäni, kun vaellan täällä pitkähihainen paita päällä.

Mä vain kuljen täällä aaveena entisestä itsestäni. Silmäni on tyhjät, aaveen silmät. Vailla mitään tunnetta katson päiväkodin pihaa, mutta silti haaveilen että olisin vielä lapsi. Lapsi, jolla ei olisi käsitystä tästä pahasta maailmasta ja voisin iloita jokaisesta perhosesta jonka näen. Nyt mä tavoittelen kuuta taivaalta. Yritän löytää tästä maailmasta jotain kaunista, mutten löydä mitään muuta kuin pahuuden saastuttamia asioita.
Näen sen saman perhosen josta lapsi iloitsisi ja mä vaan mietin että se reppana kuolee kohta. Ajatukseni on äärimmäisen mustia. Mielessäni niin pimeää ettei mikään valokaan enää kanna, ei edes viiden senttimetrin päähän. Jos tämä on mieleni valoisin nurkka, miten synkkää on pimeimmässä kolkassa? En edes halua tietää.
Itsetuho-ajatukset valtaa mieleni uudestaan ja uudestaan. Olen ihan osasto kunnossa, muttei kenenkään tarvitsisi siitä tietää. Kaivelen vain mennyttä aikaa ja se laukaisee kamalia ahdistus-pelko-paniikkikohtauksia.
Vetäydyn peiton alle, yritän olla itseltäni piilossa. Mutta ajatuksistaan ei ihminen pääse, vai menikö se nyt niinkään?
Yritän kieltää kuolemaan liittyviä ajatuksia, pah, turhaan. Tuhlaan vain aikaani. Mutta mitäpä muutakaan tekemistä mulla ois..?

Mä en usko että mulle on tarkoitettu paikkaa täällä maanpäällä. Mietin miten mä pääsisin kuoleman luokse tänään? Valtimot auki? Ei, mun pitää etsiä täydellinen, kaunis päivämäärä ja sen jälkeen antautua kuolemalle.

Miksei mennyttä aikaa voi saada takaisin? Haluaisin takaisin aikaan kun kaikki oli hyvin. Tai siihen aikaan kun luulin kaiken olevan hyvin. Onko elämässäni ollut sellaista aikaa? Enpä ole varma.
Ne hetket kun olin onnellinen, onkohan niitä? Vai onko aika kullannut muistot? Oikeastaan aika on mustannut muistoni. Mä haluaisin yrittää uudestaan tätä elämää. Mutta kun tiedän ettei se ole mahdollista. Mun pitäisi löytää motivaatio kuntoutumiseen, mutten löydä. Mulla ei ole mitään mielenkiintoa mihinkään, sitä ei ole ollut yli kuukauteen.
Tuntuu kuin kello olisi paikalleen juuttunut. Aika ei kulu.

Jos mä hajoan kohta, tämän tuskan vuoksi, kuka mua auttaisi saamaan itseni kasaan? Tuskin kukaan, sillä kukaan ei näe sitä kun psyykkeeni hajoaa. Uskon kyllä että se ei enää enempää voi hajota.

Jos ohjaaja astuu nyt huoneeseeni, mä väännän suupielet hymyyn ja kerron kaiken olevan aika hyvin. Eih, miksi? Se tulee jo automaattisesti. En hallitse sitä, se on vain pakottava tarve suojella muita mun pahalta ololta. Kukaan ei ansaitse sitä kohtaloa että menisi rikki mun takia. Mielummin patoan kaiken sisälleni ja hajoan itse.
Mulla on niin kamalan musta mieli tällähetkellä etten halua satuttaa sillä ketään...