28.4.2018 osa 2

Kukaan ei tiedä, eikä tajua, kuinka paljon toivonkaan etten enää edes hengittäisi. Mä haluaisin juosta pois huoneestani, romahtaa polvilleni ja itkeä pahan sisältäni pois. Mitä tämä paha on? Voi kun sen sanoiksi saisi. Se on varmaan sanomattomia sanoja, padottuja kyyneleitä ja lukuisia viiltoja. Jos en enää kestä, mä viillän. Mulla ei ole muuta keinoa. Kaikki muut kortit on jo pelattu.

Muut katsovat elokuvaa. Mä olen yksin huoneessani, niin yksin, ettei enää pääni sisälläkään puhuta. Täysin hiljaista. Ne ovat päässeet pääni sisältä ulos. Ja muuttuneet harhoiksi. En ole enää me, taidan olla vain minä. Jos sitäkään.
Olenko edes oikea? Sitä olen miettinyt jo pitkään sivupersoonien katoamisen jälkeen..

Koen olevani täysin yksin ajatuksieni kanssa. Mutta mun pitää vain tottua siihen.
Ole yksin tai kärsi ja ole muiden kanssa..

Toivonkipinä hiipuu, elämänhalu kadonnut. Enkä mä taida saada elämääni takaisin....