17.4.2018

Huudan mielessäni. Kipu on sanoin kuvaamaton. Mä en enää kestä kauaa. Lopun kohta kokonaan. Mä en halua enää elää. Karkoitan ajatukset kuolemasta silti pois. Ehkä helpompi muille jos lähden pois. Ehkä se on vaan oikea ratkaisu tähän..? Olisiko huomenna se päivä, jolloin kirjani viimeinen sivu kirjoitetaan. Mutta jos se ei lopukkaan huomenna.. Jos herään aamulla, voiko sitä pettymyksen määrää enää edes kuvailla? Kukaan ei edes voi ymmärtää miten paljon haluan kuolla. Sitä ei voi edes sanoilla kertoa.
Vihaan niin paljon kehoani, vankilaani. Tuntuu etten voi edes elää tässä kehossa, joten se on pakko tuhota, saada se keinolla millä hyvänsä loppumaan.
Mä en ansaitse apua. Joten en ota sitä vastaan. En vaan ole sen arvoinen. Tuhlaan muiden aikaa ja vaivaan vain samoilla sanoilla, tyhjillä ja merkityksetömillä lauseilla. En halua olla riesana enempää. Mulla ei ole enää sitäkään oljenkortta etten tappaisi itseäni. Mä oon ehkä itsekäs, mutta mitäs ne muiden tunteet mua kiinnostaa kun olen kuollut..? En jaksa välittää enää mistään, eikä mikään kiinnosta enää. Mä olen kuin palapeli, jossa on suurin osa palasista hukassa.

Mä kadotan itseni menneisyyteen. Enää ei ole paluuta elämään. Mä elän uudelleen ja uudelleen niitä kamalia muistoja, ne tuntuu tapahtuvan kokoajan ympärilläni. Olen ilmeisesti vaipumassa omaan maailmaani, ehkäpä syvemmälle kuin koskaan. Mutta mä vaikenen tästä. Täällä on paljon rauhallisempaa kuin todellisuudessa.

Mun pitää lähteä pois täältä. Jonnekin niin kauas pois kuin vaan mahdollista. En saa enää jäädä tänne.