11.4.2018 osa 3

Mä olen niin turhautunut tähän, voisin vain huutaa ohjaajille. Raivota täysillä siitä kuinka vihainen olen ja kuinka ahdistus syö mua elävältä, kuinka olen ihan loppu, kuinka paljon toivonkaan etten enää edes hengittäisi ja kuinka rukoilen joka ilta että pääsisin lentämään taivaanrannan tuolle puolelle.

Pitääkö mun olla se vahva jos en oikeesti ole..? Mä paloin loppuun jo alun jälkeen. Mä en halua enää padota tätä kauheutta sisälleni. Mä haluan vaan loppua, kadota tästä maailmasta. Antaa ikuisen yön laskeutua ylleni. Antaa ikuisen elämän taakan valua päältäni.
Kaikki nämä on vain sekavia lauseita jotka ei riitä tätä tuskaa kuvaamaan. Mulla on hermot kireällä ja ahdistun siitä. Mä en saa ärsyyntyä. Mun mielestä se on väärin. Anna mun mennä, saanko sulkea silmäni, ja nukkua rauhassa edes hetken?

Menetin uskoni ihmisiin sillä hetkellä kun lausuit ne sanat, ne sanat sivaltaa vielä tälläkin hetkellä puukon tavoin. Tämä kipu ei vain sammu, se on jo niin sietämätön. Mä en kykene tekemään mitään ja tehtäviä asioita on liikaa. Pitäisi siivota ja olla se iloinen ihminen jonka sisin on synkkä. Jonka sisimmän peittää kulissit. Se mustaakin mustempi yö valtaa mieleni. Se jäädyttää sieluni. Olen tuhoon tuomittu. En halua tuntea mitään ja olen onnistunut siinä. Olen muurannut portin elämään umpeen. Olen valmis lähtemään, lentämään kauaksi pois ja mä lupaan teille etten ikinä palaa sieltä minne menenkin.