Silmät tyhjinä, toivoo vain että elämäni loppuisi pian.
Ja sitten kun ei enää uni auta tähän väsymykseen, eikä mikään herätä mua tästä painajaisesta.
Ulkona paistaa aurinko, mutta mä olen sisällä, lukkojen takana, eikä tuo ulko-ovi aukea kauniisti pyytämällä. Mä olen suljetulla osastolla, en vapaaehtoisesti vaan vastentahtoisesti. Ihmiset ympärillä tuntuvat pimeyden olennoilta, jotka inhoavat mua, tahtovat tuhota. Mä pelkään olla täällä, mutta minkäs teen? Ei se tarkkailu lopu jos vain pyydän. Mä olen täällä ja täällä mua pidetään kunhan tarkkailu päättyy. Sitten olen taas vapaa, vapaa kuin perhonen, lentämään enkelten luo. Mä en ole ikinä ollut näin varma että lennän pois täältä maan päältä. Henkeni jatkakoon vielä matkaansa, mutta tämä keho ei saisi vetää enää henkäystäkään.
Mä aina palaam tänne itkuvirsieni kanssa. Eikö olisi jo aika oppia elämään? Vaativa minä sanoo että olisi pitänyt oppia jo aikaa sitten. Sairas minä sanoo etten pysty, en kykene. Vaikka mulla on paljon oireita en ymmärrä miksi olen osastolla.
Kommentit
Lähetä kommentti