26.2.2018

Kun alun jälkeen loppuun palaa, kuka minut maaliin kantaa?

-Uniklubi

Niin loppu, ja niin jumissa. Ajatus ei kulje, puhuminen ei onnistu. Mitän voin tehdä..? Saanko vaan pudottautua polvilleni, huutaa tän pahan pois niin kaikki (ehkä) taas hyvin ois..? Saanko panikoida ja juosta pois? Miten mun pitäisi toimia? Luovuttaa? "KYLLÄ!" Kajahtaa pääni sisältä. Mä hävisin tämänkin pelin. Musta ei vain ole elämään. Kuolema houkuttelee, olisiko aika vaan päästää irti..? Kevään tullessa mä menen taas rantaan, kävelemään kuoleman luokse. Juoksemaan heikoille jäille, odottamaan että jää pettää altani ja näin ollen, pääsen hautaani lepäämään.  En jaksa enää hengittää, en jaksaisi ajatella enää mitään. Aivoni on ylikuormittuneet, en jaksa enää mitään. En kestä enää mitään. Yksikin epäonnistuminen, väärä sana, niin pääni leviää.

Haluan kotiin, mutta sinne ei ole enää paluuta. Kuntoutuskoti kutsuu. Kai mun pitää vaan niellä ylpeyteni ja myöntää etten pärjää. Mä häviän taas yhden erän. Mä olen syntynyt häviämään. Mä katoan mieleeni, ehkä tähän hätään niin on parempi. Mieleni ei kestä käsitellä enää negatiivisia asioita, tai ylipäätään mitään. Olen niin hajalla ettei enää puhuminenkaan näitä haavoja sulje, saatika paranna. Ne on jäänyt ikiajoiksi vuotaviksi haavoiksi. Mä katoan ja teen äänettömän kuoleman. Henkisesti niin riekaleina, astun taas harhaan. En löydä omaa tietäni, en varmaan tule koskaan löytämäänkään. Mä olen vain tällainen säälittävä ihmisraunio. Kuolema kuittaa tämän. Luovutan ja haluan huutaa että tappakaa mut. Mä en vaan enää kestä tällaista elämää, mutta mitä muutakaan elämällä voisi olla tarjottavana? Tappakaa mut, pliis? Mä en vaan jaksa enää.