Kun kaunis illuusio särkyy..
Jaksanko enää tapella muiden kanssa? Jaksanko sittenkään enää edes yrittää selittää ihmisille totuutta?
Vastaus molempiin on ei. Mä en jaksa selittää asioitani enää kenellekään kasvotusten. Aikuiset näyttää luulevan olevansa kaiken tietäviä, jumalia. Olkoot, en jaksa selittää, en osaa selittää, mä en halua selittää. Olettakoot ihan rauhassa, se mitä ne luulee ei välttämättä ole totuus. Todellisuudessa, asiat voivat olla aivan toisin. Niinkuin yleensä onkin.
Tänään päivällä opin todella hyvin etten enää mieti menneitä. Mua rupesi ahdistaan sen verran pahasti, että vaivuin vaan omaan universumiin. Elin siinä illuusiossa tunnin. Aluksi en halunnut puhua, nautin siitä kun mikään ei tuntunut miltään, sain hetken rauhan todellisuudelta, rauhan ahdistukselta. Mutta kun palasin takaisin tähän todelliseen ajatusten myrskyyn, en kyennyt enää puhumaan, en vain saanut pihaustakaan suustani. Sitä jatkui yhteensä 2½ tuntia.
Mulla on muka taas alkanut tää syömisvammailu, ainakin niin ihmiset luulee. Ikävä tuottaa pettymys, mutta mulla ei nyt ole ollut tarkoituksena laihtua. Mua ahdistaa ja masentaa sen verran kovasti etten halua edes syödä.
Haluan vaan takasin omaan universumiini. Tää todellisuus tappaa mua sisältä.. Pimeä puoleni on taas ollut valloillaan. Näin sen niin selvästi kun katsoin peiliin. Meikit valuivat pitkin poskia kun itkin. Mutta silmistä mä tunnistan sen hirviön, joka sisälläni vaanii, sen silmät on tyhjät, mutta niistä huokuu ahdistus. Se vain anelee että tappaisin meidät.. Me ei haluta enää jatkaa taistelua elämän kanssa. Me halutaan kuolla.
Vastaus molempiin on ei. Mä en jaksa selittää asioitani enää kenellekään kasvotusten. Aikuiset näyttää luulevan olevansa kaiken tietäviä, jumalia. Olkoot, en jaksa selittää, en osaa selittää, mä en halua selittää. Olettakoot ihan rauhassa, se mitä ne luulee ei välttämättä ole totuus. Todellisuudessa, asiat voivat olla aivan toisin. Niinkuin yleensä onkin.
Tänään päivällä opin todella hyvin etten enää mieti menneitä. Mua rupesi ahdistaan sen verran pahasti, että vaivuin vaan omaan universumiin. Elin siinä illuusiossa tunnin. Aluksi en halunnut puhua, nautin siitä kun mikään ei tuntunut miltään, sain hetken rauhan todellisuudelta, rauhan ahdistukselta. Mutta kun palasin takaisin tähän todelliseen ajatusten myrskyyn, en kyennyt enää puhumaan, en vain saanut pihaustakaan suustani. Sitä jatkui yhteensä 2½ tuntia.
Mulla on muka taas alkanut tää syömisvammailu, ainakin niin ihmiset luulee. Ikävä tuottaa pettymys, mutta mulla ei nyt ole ollut tarkoituksena laihtua. Mua ahdistaa ja masentaa sen verran kovasti etten halua edes syödä.
Haluan vaan takasin omaan universumiini. Tää todellisuus tappaa mua sisältä.. Pimeä puoleni on taas ollut valloillaan. Näin sen niin selvästi kun katsoin peiliin. Meikit valuivat pitkin poskia kun itkin. Mutta silmistä mä tunnistan sen hirviön, joka sisälläni vaanii, sen silmät on tyhjät, mutta niistä huokuu ahdistus. Se vain anelee että tappaisin meidät.. Me ei haluta enää jatkaa taistelua elämän kanssa. Me halutaan kuolla.
Kommentit
Lähetä kommentti