Siivet jos ois, lentäisin pois, labyrinttini synkistä onkaloist..

Miksi? Miksi aina kun lähden ihmisten ilmoille, ahdistus pahenee kun ajattelen huoneeseen palaamista? Miksi? Huonehan on ainut turvani. Muualla olen silmien alla. Joku näkee mut aina jossain muualla. Ihmiset, nuo salakavalat olennot vaanivat lähes kaikkialla. En ole lähes missään turvassa.

Olen elänyt pari päivää omassa universumissani. En oikeastaan muista mitään mitä olen tehnyt. Vika voi olla siinä etten ole tehnyt mitään. Mutta nyt, alan palautumaan tähän maailmaan.
Huudan pääni sisällä. Ei mä en halua todellisuuteen, täällä on niin paljon parempi, täällä olen turvassa! Tunnen kuinka musta todellisuus alkaa vetämään minua puoleensa, alan taas ymmärtämään missä olen. Olen helvettiä pahemmassa paikassa. Sillä olen elossa.

Tämä tila ei näytä enää oudolta. Ihan tutulta, olen ollut täällä ennenkin.
Ajatuksieni musta aalto syöksyi päälleni. Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa ja vielä lisää kuolemaa ajatuksissani.
Milloin, miten, missä? Siinä päässäni pyörivä kysymys litania.
Huudan pääni sisällä apua. Mä en halua antaa tuolle pimeälle puolelleni valtaa. Mä en halua sen tappavan mua. Se tappaa mut heti kun saa täyden vallan.

Mä pelkään. Mä pelkään mutten näytä sitä. Pelkään tuota pimeää puoltani liikaa. Vaikka väitän että haluan tappaa itseni, se on vale. En vain näe mitään muuta keinoa.

Haluan juosta pakoon tätä todellisuutta. Haluan takaisin oman universumin turvaan. Mutten pääse sinne, en tähän hätään.