This monster, who live my inside, kills me slowly..
Mikä mua vaivaa? Seisoin kallion reunalla, pudotusta yli 5metriä veteen, mutta mä en hypännyt vaikka se vesi kutsui mua nimeltä.
"******, tule tänne, tule luokseni, minä autan sinua. Älä pelkää, en halua sinulle pahaa, haluan pelastaa sinut! Hei, älä mene, etkö halua pois? ******, olet aina tervetullut takaisin, sitten kun haluat, minä pelastan sinut!"
Harvinaisen pelottavaa. Mä olisin halunnut hypätä, mutten voinut. Koska muut nuoret. Nyt jo kadun. Olisi pitänyt vaan hypätä.
Halusin äkkiä takaisin huoneeni turvaan, äkkiä pois muiden nuorten seurasta, äkkiä ylhäiseen yksinäisyyteen takaisin. Mä en lähde enää mihinkään. Niin on paljon parempi.
Mä oon ollut huoneessani lähes koko ajan. Mä en halua olla muiden kanssa. Yksin on edes vähän parempi. Rupee taas olo menemään aika lähelle viimeistä niittiä. Mä en vaan enää tiedä minne kirjoittaisin, tännekin olen jo kerran kirjoittanut. Mutta kun nykyään jo tuntuu etten pysty kirjoittamallakaan purkamaan tätä riittävästi. Mulle ei vaan riitä mikään..
Kumpa voisin vaan kadota, haihtua savuna ilmaan, lakata vaan olemasta..
Ahdistus on edelleen painona rintakehän päällä, se ei ole lähtenyt tämän päivän aikana kertaakaan pois.
Mua on koko päivän, aamusta asti masentanut entistä voimakkaammin. Ei tälle tunnu olevan rajaa. Edes taivas ei enää voi olla rajana, sillä Kuussa on kävelty.. Mä en haluais enää maata tässä sängyllä, mutten muutakaan saa aikaan.
"******, tule tänne, tule luokseni, minä autan sinua. Älä pelkää, en halua sinulle pahaa, haluan pelastaa sinut! Hei, älä mene, etkö halua pois? ******, olet aina tervetullut takaisin, sitten kun haluat, minä pelastan sinut!"
Harvinaisen pelottavaa. Mä olisin halunnut hypätä, mutten voinut. Koska muut nuoret. Nyt jo kadun. Olisi pitänyt vaan hypätä.
Halusin äkkiä takaisin huoneeni turvaan, äkkiä pois muiden nuorten seurasta, äkkiä ylhäiseen yksinäisyyteen takaisin. Mä en lähde enää mihinkään. Niin on paljon parempi.
Mä oon ollut huoneessani lähes koko ajan. Mä en halua olla muiden kanssa. Yksin on edes vähän parempi. Rupee taas olo menemään aika lähelle viimeistä niittiä. Mä en vaan enää tiedä minne kirjoittaisin, tännekin olen jo kerran kirjoittanut. Mutta kun nykyään jo tuntuu etten pysty kirjoittamallakaan purkamaan tätä riittävästi. Mulle ei vaan riitä mikään..
Kumpa voisin vaan kadota, haihtua savuna ilmaan, lakata vaan olemasta..
Ahdistus on edelleen painona rintakehän päällä, se ei ole lähtenyt tämän päivän aikana kertaakaan pois.
Mua on koko päivän, aamusta asti masentanut entistä voimakkaammin. Ei tälle tunnu olevan rajaa. Edes taivas ei enää voi olla rajana, sillä Kuussa on kävelty.. Mä en haluais enää maata tässä sängyllä, mutten muutakaan saa aikaan.
Kommentit
Lähetä kommentti